Omaishoidon tukemiseen tarvittaisiin perhekeskeistä otetta

Omaishoitajat kuvasivat haastatteluissa elämänsä pyörivän pitkälti hoidettavan ehdoilla. Perhekeskeinen työskentelytapa voisi auttaa tukemaan myös omaishoitajaa.

Omaishoidon tukemiseen tarvittaisiin perhekeskeistä otetta Kuva 1 / 1

Läheissuhteeseen perustuva omaishoito on inhimillistä. Lisäksi sillä saavutetaan taloudellisia säästöjä. Kunnat saavuttavat omaishoidolla keskimäärin 20 000 euron vuosittaiset säästöt hoidettavaa kohti (1). Omaishoito vähentää sekä pitkäaikaishoidon että muiden palvelujen käyttöä. Pääosa säästöstä syntyy sosiaalipalveluissa, ja niihin panostamalla näyttää olevan mahdollista vaikuttaa myös terveydenhuollon menoihin.

Raskasta ja sitovaa omaishoitotyötä tekee Suomessa arviolta 60 000 läheistä, joskin joka kolmas heistä ei saa omaishoidon tukea (2,3). Tavoitteena on saada 5–6 % yli 75-vuotiaista omaishoidontuen piiriin. On siis mietittävä, millä keinoin omaishoitajiksi saadaan uusia ihmisiä.

Omaishoitosopimuksen kunnan kanssa ­tehneiden kymmenen puoliso-omaishoitajan (64–78 v, 7 naista ja 3 miestä) teemahaastatteluissa selvitettiin omaishoidontuen tärkeimpiä haasteita. Aineistolähtöisessä sisällönanalyysissä haettiin sanoja, lauseita tai asiakokonaisuuksia, jotka kuvasivat tuen tarvetta. Tulokset voitiin jakaa neljään luokkaan: 1) omaishoitaja ja hoidettava perheenä, 2) omaishoitaja on järjestelmän näkymätön toimija, 3) lomat ja vapaat jaksamisen tukena ja 4) psyykkisen tuen tarve.

Perheenä hoidettavan ehdoilla

Puoliso-omaishoitajat eivät mieltäneet itseään niinkään omaishoitajiksi, vaan ennen kaikkea puolisoiksi. Omaishoitajaksi ryhtyminen oli ­itsestäänselvä ratkaisu; siihen velvoittivat avioliittolupaus, rakkaus ja sitoutuminen puolisoon ja yhteisen elämän jatkumiseen. Tähän toivottiin tukea kunnan palvelujärjestelmästä.

Perheen sisäiset roolit ja keskinäinen työn­jako muuttuivat huomattavasti puolison sairastumisen takia. Omaishoitajat kuvasivat elävänsä hoidettavan puolison ja tämän sairauden ­ehdoilla, unohtaen omat tarpeensa ja halunsa.

”Oot niinkun kokonaan hoitamassa siinä kokonaisuutta. Sää hoidat niin kun kahden ihmisen asiat ja koko huushollin ja kaikki.”

Omaishoitajat kokivat jäävänsä täysin yksin puolisonsa hoidossa. Arkensa haastateltavat ­kuvasivat raskaaksi ja haastavaksi, ja he kokivat, että viranomaiset eivät kiinnitä riittävästi huomiota omaishoitajan tarpeisiin, vaan vain hoitoa saavaan puolisoon.

Puolisoiden hoidontarpeen lisääntyessä omaishoitajat kokivat, että heille siirrettiin yhä enemmän vastuuta heitä kuulematta.

”Tämmönen päätös tehhään, ettei omaisilta kysytä mittään.”

Esimerkiksi sairaalasta kotiutettaessa ei omais­hoitajien mukaan kukaan jäänyt miettimään, kuinka hoito kotona onnistuu.

”Noi ihmiset tuolla ne vaan kirjottaa papereihin ja tota epikriisiä. Ja koskaan ne ei kysy, että kuka sua siellä kotona hoitaa, että miten se jaksaa”

Näkymätön omassa elämässään

Omaishoitajat muuttuivat puolisoaan hoiva­tessaan ikään kuin näkymättömiksi omassa elämässään.

”No se on niin sidoksissa, se on enemmän kun tuota varsinkin, jos ei saa mitään apuja ni sähän et voi, sä elät niinkun toisen elämää sun oma elämä unohtuu. Sun täytyy jättää se niinkun sivuun.”

Omaishoitajat kuvasivat tarvitsevansa vapaa-aikaa itselleen tärkeille asioille. Tähän ei palvelujärjestelmästä koettu löytyvän riittävän joustavaa tukea. Usein omaishoitajille tärkeät harrastukset ja tapahtumat, ajoittuvat usein iltoihin ja viikonloppuihin, kun taas kunnan tarjoama apu keskittyy virka-aikaan.

Toisaalta lomia ja vapaita vaikeutti hoidettavan haluttomuus lähteä muualle hoitoon.

”No niin, onhan tavallaan kaupunki järjestää sen, että mulla on se kolme vapaapäivää, mutta siinä on vaan se ongelma, ettei hän suostu menemään minnekään.”

Tarvetta tunteiden purkamiseen

Omaishoitajat kuvasivat yksinäisyyttä ja kokivat erakoituneensa. He kuvasivat tarvitsevansa keskusteluapua jaksamisensa tueksi.

”Että nää viranomaiset kun ne hoitaa näitä sairaan asioita, niin olis sellanen taho, joka niinkun ottas sen kokonaisen, että ottais sen omaishoitajankin, että suunniteltas, että voiko tässä nyt tehä, ettei aina mentäs sen sairaan ehdoilla.”

Sairastuminen aiheutti perheen sisällä paljon muutoksia. Kaikille haastatelluille yhteistä oli kokemus hoidettavan puolison persoonan muuttumisesta ja omaishoitajan vastuun ­korostumisesta perheen arjen sujumisessa.

”Elikkä kun se luonne on muuttunut ihan ylösalaisin. Sitä ei oo koskaan aikasemmin ollu, että me ollaan aina ennen yhessä juteltu asioista kaikin puolin ja tehty, mutta tota niin, nyt se on ihan tommonen komentaja­kapteeni joka tilanteessa.”

Osa omaishoitajista piti kuntien ja kolmannen sektorin järjestämää vertaistukea hyvänä, mutta sen lisäksi nousi esille tarve henkilökohtaiseen keskusteluun, jossa voisi purkaa omia kokemuksiaan ja tunteitaan.

”Missä pystyy syvällisesti asioita puhua sillon kun niistä vois puhua. Että se ei ois niinku sellasta yleistä, ettei isossa ryhmässä, missä on myös semmosta yleistä, niin eihän siellä voi sanoa, että nyt mulla on paha olo, et auttakaa mua.”

Perhekeskeinen työtapa tueksi

Halukkuuteen ryhtyä omaishoitajaksi vaikuttavat yhteiskunnalta saatavan tuen riittävyys ja toimiva yhteistyö palvelujärjestelmän kanssa (4). Tämän aineiston perusteella näyttää siltä, ­ettei suomalainen järjestelmä vastaa kaikilta osin omaishoitajien tarpeisiin, vaan avun tarjoaminen painottuu hoidettavan tarpeisiin.

Puoliso-omaishoitajat haluavat tulla kohdelluiksi pariskuntana, ei vain hoitajana ja hoidettavana, sillä heidän elämäänsä määrittää parisuhde, ei hoitosuhde. Nykyinen omaishoidontuki painottaa kuitenkin hoidettavan puolison tarpeita, ja omaishoitajat kokevat, ettei palvelujärjestelmä ole kiinnostunut heidän jaksamisestaan.

Omaishoitotilanteet ovat hyvin erilaisia, joten tukielementtien suunnittelussa tulee kuulla omaishoitajia. Yksilöllisesti suunniteltu tuki, jossa keskitytään omaishoitajan vahvuuksiin ja positiivisiin kokemuksiin omaishoidosta, suojaa omaishoitajia omaishoidon negatiivisilta vaikutuksilta (5). Omaishoitajien kuormituksen vähetessä vähenee myös hoidettavan riski joutua pitkäaikaishoitoon (2).

Perhekeskeinen työskentelytapa huomioisi omaishoidossa koko perheen tarpeet. Perheen muuttuneiden vuorovaikutusrakenteiden ­työstäminen saattaisi lisätä puolisoiden keskinäistä ymmärrystä ja tuoda puolisoille mah­dollisuuden tulla kuulluksi. Se voisi myös ­tukea ja ­rohkaista sekä omaishoitajaa että ­hoi­dettavaa käyttämään perheen ulkopuolisia palveluja, ­kuten sijaisjärjestelyjä. THL:n raportin mukaan omaishoitajista puolet jättää lakisää­teiset ­vapaansa käyttämättä (6). Usein omaishoitajat kantavat syyllisyyttä tai kokevat pettävänsä hoidettavan viedessään hänet lyhytaikaishoitoon (7).

Vakaa perhetilanne on toimivan omaishoidon edellytys. Omaishoitoperheissä on paljon hyvää tarkoitusta, mutta siellä on myös kireyttä ja väsymystä, josta saattaa seurata huonoa hoitoa, huonoa kohtelua ja väkivaltaa. Tämä näkökulma saattaa unohtua, koska käsityksemme kotihoidon ja perheissä annetun hoidon paremmuudesta on niin vahva (8).

Perhenäkökulman kautta saisi yleiskuvan hoidettavan ja hänen verkostonsa kokonaistilanteesta (9). Tämä työskentelytapa huomioisi omaishoitajan ja hoidettavan yksilöinä, tunnistaen heidän yksilölliset ja yhteiset tuen tarpeensa. Perhekeskeiseen työskentelytapaan yhdis­tyisi mielekkäällä tavalla myös kotiin vietävä palveluohjaus.

Omaishoitajien elämänlaatu on huonompi kuin muiden samanikäisten suomalaisten. Omaishoitajat kokevat työssään uupumusta ja haluaisivat tilanteeseensa helpotusta. (10,11). Suuret kielteiset vaikutukset liittyvät ystävyyssuhteiden ylläpitämiseen ja tunteeseen, että omaishoitajuus on ”ansa” (12).

Perhekeskeisen työskentelyotteen, psyykkisen tuen ja palveluohjauksen yhdistävää mallia olisi mielestämme tarpeellista kehittää myös omaishoitoon. Mallin avulla voitaisiin julkisen palvelujärjestelmän resursseja kohdentaa vastaamaan entistä paremmin puoliso-omaishoitajien kuvaamiin tuen tarpeisiin. Tämä olisi sekä kustannustehokasta että asiakaslähtöistä.

Kirjoittajat:

Marjo Ring
TtM, tohtorikoulutettava
Itä-Suomen yliopisto

Laura Räty
LL, eMBA, liiketoimintajohtaja
Suomen Terveystalo

Kuva: Panthermedia

Kirjallisuutta
1. Kehusmaa S, Autti-Rämö I, Rissanen P. Omaishoidon vaikutus ikääntyneiden hoidon menoihin. Yhteiskuntapolitiikka 2013;78:138–51.
2. Kehusmaa S. Hoidon menoja hillitsemässä. Heikkokuntoisten kotona asuvien ikäihmisten palvelujen käyttö, omaishoito ja kuntoutus. Helsinki. 2014.
3. Finne-Soveri H. Vanhenemiseen varautuva kaupunki. Terveyden ja hyvinvoinnin laitos, Raportti 31, 2012.
4. Knif P. Keski-ikäiset ikääntyvien omaistensa auttajina? Tutkimus sukupolvien välisestä informaalista hoivasta. Jyväskylä 2014.
5. Toljamo M, Perälä M-L, Laukkala H. Impact of caregiving on Finnish family caregivers. Scand J Caring Sci 2012;26:211–8.
6. Linnosmaa I, Jokinen S, Vilkko A, Noro A, Silander E. Omaishoidon tuki. Selvitys omaishoidon tuen palkkioista ja palveluista kunnissa vuonna 2012. Terveyden ja hyvinvoinnin laitos, Raportti 9/2014.
7. Phillipson L, Jones S. Residential respite care: The caregiver’s last resort. J Gerontol Social Work 2011;54:691–711.
8. Tikkanen U. Omaishoidon arki. Tutkimus hoivan sidoksista. Väitöskirja. Helsingin yliopisto, sosiaalitieteiden laitos 2016.
9. Lehtinen K, Haapaniemi E, Lindroos S. Perheterapiasta hyötyy myös potilaan läheisverkosto. Suom Lääkäril 2014;69:2625–8.
10. Autio T. Puolisoaan hoitavien tunteet omaishoitajakertomusten valossa. Lisensiaatintutkimus. Itä-Suomen yliopisto, terveystieteiden laitos 2014.
11. Välimäki T. Family caregivers with of persons with Alzheimer’s disease: Focusing on the sense of coherence and adaptation to caregiving. An ALSOVA follow-up study. Väitöskirja. Itä-Suomen yliopisto, terveystieteiden laitos 2012.
12. Juntunen K, Era P, Salminen A-L. Kuntoutuskursseille osallistuneiden omaishoitajien elämänlaatu ja kokemukset omaishoidosta. Gerontologia 2013;27:2–12.

Oletko jo lukenut nämä?

Terveyskirjasto.fi