Oli perjantaiaamu. Koulu oli alkanut pari viikkoa aikaisemmin ja oli jo täydessä käynnissä. Toimin pienen maaseutukunnan opettajana yläasteella. Koulun jälkeen minulla oli tapana mennä uimaan, ja tarkoitukseni oli jatkaa sitä mahdollisimman pitkälle, ehkä avantouintiin saakka. Kun ajoin uimarannalta kotiin, oloni oli jotenkin kummallinen: ei kipuja missään, vain outo olo. Illalla tunsin pahoinvointia, joka jatkui aamulla. Oli siis soitettava työpaikalle ja ilmoitettava, että olin sairas ja että epäilin vatsatautia. Sitten kaikki pimeni.
Putosin kesken puhelun lattialle, ja langan toisessa päässä ollut rehtori saattoi vain aavistaa, mitä oli tapahtunut. Mieheni joi aamukahvia keittiössä ja reagoi tilanteeseen nopeasti. Vasta kesällä hän oli elvyttänyt kesäpaikkamme rannassa sydäninfarktin saanutta miestä, ja hän tiesi, mitä pitäisi tehdä. Sydänasioista hän oli joutunut ottamaan selvää oman taustansakin vuoksi. Samaan aikaan hän soitti ambulanssin ja elvytti noin 15 minuuttia. Hänen varassaan oli henkeni seuraavat hetket. Pysähtynyt sydämeni lähti kuitenkin sinusrytmiin ensimmäisellä defibrillaatiolla, ja kokonaisviive jäi 20 minuuttiin. Minut vietiin terveyskeskukseen, jossa aloitettiin liuotushoito. Lääkäri lähti mukaani ambulanssiin.
Näin minulle on kerrottu, ja saatan lukea tosiasiat epikriisistä. Paljon siinä on myös latinankielisiä sanoja, joita en ymmärrä, mutta se selviää, että tilanne oli vielä sairaalaan tultaessa kriittinen. Läheiset saattoivat vain toivoa parasta ja luottaa osaavaan henkilökuntaan – kenties vähän kohtaloonkin.
Seuraava selvä mielikuva onkin noin viikon päästä maanantailta, kun minulle tehtiin pallolaajennus. Kysyin sitä suorittavalta kardiologilta tiukasti – ties monettako kertaa – mitä oikein oli tapahtumassa. Hän vastasi jo hiukan tuskastuneena, että hän on selittänyt asian tosi monta kertaa. Mutta minä en muistanut yhtään kertaa. Tästä alkoikin vahva tarve saada tietoa sairaudestani, ja se jatkuu eri muodoissaan edelleen, vaikka kieltämättä joskus lisää tuskaa.
Sairaalassa en onneksi tajunnut, miten vaarallinen sairauskohtaukseni oli ollut. Minulla ei ollut kipuja, lääkitys varmasti vaikutti mielialaanikin ja vointini tuntui hyvältä. Peruskuntonihan oli ollut hyvä, joten edessä oli toipuminen kotona ja 3 kuukauden sairausloma.
Kotona kuitenkin myös monet kipeät kysymykset risteilivät päässäni. Miten elämäni nyt muuttuisi? Joutuisinko jäämään 50-vuotiaana eläkkeelle? Mitä ihmettä minä sitten tekisin? Jälkitarkastuksessa lääkäri poisti heti nämä pelot, kun sanoi, etten ainakaan saisi lisää sairauslomaa, koska olin toipunut niin hyvin. Olin sanomattoman iloinen. Minulla oli jo ollut ikävä mukavaan työyhteisöön, ja olin yllätyksekseni kaivannut jopa murkkuikäisiä oppilaitani, jotka jo olivat lähetelleet Parane pian -korttejaan ja olleet selvästi huolissaan. Niinpä – joskus on mentävä kauas, että näkee lähelle. Työhön paluu oli minulle todellista terapiaa ja erityisen tärkeä asia siksi, että pelkäsin menettäväni sen mahdollisuuden. Niin vain kävi, että seuraavien 10 vuoden aikana en ollut päivääkään poissa sydämeni vuoksi enkä paljon muutenkaan.
Mikä on sairauteni saldo? Sydämeeni jäi arpi, on siellä verkkoja ja pieni sivuäänikin. Varmaan kuoleutunutta sydänlihastakin. Siitä huolimatta voin elää käytännöllisesti katsoen normaalia elämää. Henkisesti olen vahvempi kuin ennen infarktia. Ihmettelen joskus, että sairastuttuani luotin niin kovasti elämän voittavan. Olen kokenut todeksi vanhan viisauden, että mikä ei tapa, se vahvistaa. Huolehdin edelleen liikaa, nyt vähän eri tavalla: patistan aikuisia lapsia verikokeisiin ja terveisiin elintapoihin ja vetoan huonoihin geeneihin. Menen myös helposti lääkäriin, jos joku terveyteeni liittyvä asia vaivaa mieltäni, ja käyn tietysti laboratoriokokeissa säännöllisesti. Tietenkin takaraivossa on ajatus, että kun on kerran saanut infarktin, se voi tulla uudestaankin - ja voi tulla muutakin. Mutta onneksi ajatus on vain takaraivossa.
Eeva Virkkunen
Kuva: Panthermedia
