Hymyjen maa

Tämä on tuhansien tyttöjen tarina maassa, jossa turisteille hymyillään niin kauan kuin siitä maksetaan.

Hymyjen maa Kuva 1 / 1

Äidiltä ei siinä tilanteessa kysytty; oli vähän kiire ja äiti kaukana kotikylässään, puhelimen tavoittamattomissa. Jos olisi kysytty, äiti olisi ilman muuta ollut samaa mieltä: 20 000 bahtia oli mukiinmenevä hinta hänen vanhimman tyttärensä neitsyydestä.

Bangkokilaisessa tyttöbaarissa tehtiin suullinen sopimus asiakkaan ja mama-sanin eli baariemännän välillä. Sovittu mikä sovittu. Sveitsiläinen, keski-ikäinen mies ja kauhusta tärisevä tyttö menivät lähellä sijaitsevaan hotelliin, ottivat suihkun, tyttö meni sängylle miehen viereen ja pani silmät ja mielen kiinni. Kun hän avasi silmät, lakana hänen allaan oli veressä. 13-vuotiaan tytön verta.

Rahasta meni 7 000 bahtia mama-sanille, tytär sai vain rippeet. Jäljelle jäävällä rahalla sai sentään mopon tytön veljelle, ja äiti pystyi vähän leveilemään kylässään. Rahaa oli ja lisää tietenkin tulossa samasta lähteestä, samalla keinolla. Se oli kaikkein tärkeintä. Vain rahaa näyttämällä ja käyttämällä voi ”make face”, ansaita kunnioitusta kyläyhteisössä.

Ihan sama, miten raha ansaittiin, mutta ei ollut ihan sama, kuka sen ansaitsi. Isä oli kuollut, ja länsimaalaiselle käsittämättömässä maalais­thai-kulttuurissa perheen vanhimman tyttären tehtävä on elättää muu perhe, tässä tapauksessa äiti, veli, sisko ja äidin sisaren tytär, jonka oma äiti oli hylännyt. Eikä ainoastaan elättää, vaan maksaa veljen koulutus – tyttärien koulutuk­sella ei ollut niin väliä – ja kaikki ahneen äidin turhamaiset päähänpistot.

Olen vaimoni kanssa ollut kaksi kertaa lomalla Thaimaassa. Ensimmäisellä kerralla olimme ensin viikon Kambodžassa, ja nähtyämme punakhmerien 1970-lu­vulla tekemien kammottavuuksien jälkiä tuntui suorastaan helpottavalta päästä Thaimaahan. Kuvittelin sen olevan monessa suhteessa kehittyneempi kuin Kambodža, ja olihan siellä turistina helpompi olla. Vähänpä minä tiesin, vaikka olin tietenkin lukenut tyttökaupasta ja maahan matkustavista iljettävistä pedofiileista.

Thaimaa on julma sortoyhteiskunta. Siellä on vähän rikkaita ihmisiä ja paljon millä tahansa mittapuulla köyhiä ja rutiköyhiä. Rikkaat pystyvät pitämään huolen siitä, että köyhät pysyvät köyhinä. Palkat ammateissa, joihin otetaan kouluttamattomia työntekijöitä, ovat hintatasonkin huomioiden kehnoja; niillä pysyy hengissä, mutta ei mitään muuta.

Köyhimmät ihmiset asuvat maaseudulla, erityisesti Thaimaan koillis- ja pohjoisosissa. Sieltä, pienistä kyläpahasista, lähdetään hakemaan töitä Bangkokista, Pattayalta tai Phuketista. Lon, tyttö jonka veri imeytyi hotellihuoneen lakanaan, syntyi Udonissa koillis-Thaimaassa ja hänen äitinsä ajoi tytön 13-vuotiaana pois kotoa, tekemään rahaa perheen elättämiseen konstilla millä hyvänsä. Lon meni ensin Bangkokiin, missä hän nälkäpalkalla siivosi ja tiskasi astioita baareissa. Sitten sveitsiläinen kaljaa kittaava farang – sana tarkoittaa ylipäänsä länsimaisia miehiä – iski punoittavat silmänsä hoikkaan ja sievään tyttöön ja kysyi mama-sanilta, olisiko se mahdollista tai lähinnä millä hinnalla se olisi mahdollista.

Vaikka neitsyyden menettäminen tällä tavalla oli lapselle sanoinkuvaamattoman kauhea kokemus, siitä sai äidille lähetettävää rahaa moninkertaisesti tavallisen palkan verran. Äitinsä vaatimusten pakottamana Lon jatkoi itsensä myymistä farangeille vuosikausia, ensin Bangkokissa ja sitten Pattayalla. Tämä on tuhansien tyttöjen tarina maassa, jossa turisteille hymyillään niin kauan kuin siitä maksetaan.

Myöhemmin, kirjavien vaiheiden jälkeen, Lon päätyi Englantiin, sai tyttären ja sairastui skitsofreniaan. Tytärtään hän ei saanut tavata. Tarina ei lopu tähän. Kaiken voi lukea kirjasta Only 13.

Johannes Enroth

Kirjoittaja on Helsingin yliopistossa työskentelevä kasvibiologian yliopistonlehtori ja parantumaton nostalgikko, joka on kiinnostunut mm. evoluutiosta.

Kolumni on julkaistu Lääkärilehdessä 5/2019.

Oletko jo lukenut nämä?