Tapasin ihmisen, jonka tarina on ällistyttävä. Se sai minut miettimään, kuinka kaavamaisiin tarinoihin olemme tottuneet.
Nev Jones on Yalen yliopiston lääketieteellisen tiedekunnan professori, joka on aiemmin työskennellyt Stanfordissa ja Felton-instituutin tutkimusjohtajana. Hänen erityisalaansa ovat psykoosit. Hän on esimerkiksi osoittanut, että käsityksemme äänien kuulemisesta ovat usein karkeita ja virheellisiä. Hän kouluttaa mielenterveysalan työntekijöitä ja on laatinut oppaita psykoosien hoidosta. Tapasin hänet psykiatrian filosofiaa käsittelevässä tieteellisessä konferenssissa, jossa hän oli toisena pääpuhujana.
Nev Jones on osannut kysyä hyviä kysymyksiä psykooseista epäilemättä osin siksi, että hän on sairastanut psykoosin myös itse. Kuten filosofi Edmund Husserl painotti, ulkopuolisen näkökulma toisen mielentiloihin on aina rajoittunut.
Mutta Nev Jonesin tarina toipumisestaan ei ole se, jonka olemme tottuneet kuulemaan.
Sairastuttuaan Jones joutui jättämään väitöskirjansa filosofiasta kesken. Kun hän – hoitotyöntekijänsä kehotuksesta – kertoi vaikeuksistaan, hän sai potkut koulutusohjelmastaan ja hänen stipendinsä katkaistiin. Hän kertoo tämän olleen traumaattisempaa kuin mikään hänen oireistaan. Hänen mielenterveytensä romahti, ja hän jäi sosiaalisesti eristyksiin.
Onnellisesti päättyvässä mielenterveysdraamassa nähdään tässä kohdassa yleensä hoitohenkilökunnan pelastava väliintulo: avuttomana riutuvan potilaan pelastaa – viimein! – oikea diagnoosi, lääkitys, terapia tai vähintäänkin viisas kliinikko, joka lopulta sanoo oikeat sanat. Me psyko-ammattilaiset pidämme näistä tarinoista, ja myös toimittajat näyttävät mielellään kirjoittavan juuri näitä draamankaaria.
Nev Jones kuitenkin kertoo, että vaikka hoitotyöntekijöistä oli apua, hoito ei estänyt häntä vajoamasta syvään masennukseen, toivottomuuteen ja työkyvyttömyyteen. Hän vietti päivänsä tuijottaen seinää jaksaen tuskin syödä tai peseytyä.
Professori Jonesin mukaan kulttuurinen ymmärryksemme psykooseista on vahingollisesti kapeutunut. Historialliset, kulttuuriset, taiteelliset, kaunokirjalliset ja hengelliset yhteydet merkitysten löytämiseksi äärimmäisistä kokemuksista on Jonesin mukaan katkottu. Kulttuurimme patologisoi armotta kaiken minkä voi luokitella psykoottiseksi, Jones sanoo, ja avarampi, moniäänisempi ja rikkaampi kulttuurinen diskurssi on kadotettu. Jonesin mukaan psykoottisten kokemusten integroiminen omaan minäkuvaan on tehty mahdottomaksi, vaikka yksilö itse pitäisi niitä merkityksellisinä.
Jonesin kokemukset eivät mahtuneet niihin ”köyhdytettyihin tukkukäsitteisiin ja -luokituksiin”, joihin ammattiauttajat yrittivät niitä hänen mukaansa pakottaa. Hän ei kokenut saaneensa apua lääkityksestä, ja psykooseihin sovelletun kognitiivisen psykoterapian hän koki vahingolliseksi. Terapian patologisoiva ydinsanoma oli, että hänen tapansa ajatella oli perustavasti virheellinen, lähtökohta jota hän ei – edelleenkään –filosofisesti hyväksy.
Mikä Jonesin sitten pelasti? Tarjous tutulta professorilta tehdä väitöskirja psykologian koulutusohjelmassa, josta oli yllättäen vapautunut paikka. Jones kertoo, että luennoille meneminen oli kuin ihme. Hänen odotettiin käyttäytyvän kuten huippulahjakas opiskelija, joten niin hän teki. Vaikka psykoottiset oireet eivät hävinneet, opinnot opetusvelvollisuuksineen veivät niin paljon aikaa, että hän ei ehtinyt enää märehtiä oireitaan.
Nev Jonesin elämäntarina ei totisesti hivele meidän psyko-ammattilaisten itsetuntoa. Ehkä siksi meidän ei ole helppoa kuunnella tällaisia näkemyksiä – edes Yalen professorilta.
Toisaalta: jos lukee vaikka Tšehovia tai Tolstoita, tulee heti muistutetuksi, että elämä on aina ollut moniäänisempää ja kiinnostavampaa kuin yhteen kapeaan draamamalliin mahtuu. Ja tämä tietysti oli myös professori Jonesin pointti.
Jussi Valtonen
Kirjoittaja on kirjailija ja psykologi.
Kolumni on julkaistu Lääkärilehdessä 25–32/2017.
