Lähdekritiikkiä rokotuskeskusteluun

Tuhkarokon vakavuus on unohtunut Suomessa, Petri Ruutu kirjoittaa.

Lähdekritiikkiä rokotuskeskusteluun Kuva 1 / 1

Rokotukset ovat jälleen vahvasti otsikoissa. Sosiaali- ja terveydenhuollon hoitohenkilökunnan rokotuksia koskeva tartuntatautilain pykälä on juuri astunut voimaan, ja kausi-influenssaepidemia on saavuttamassa huippunsa. Vuonna 2017 Euroopassa ilmeni edellistä vuotta paljon runsaammin tuhkarokkotapauksia ja kuolemantapaukset kolminkertaistuivat. Suomessa on juuri uutisoitu hinkuyskäepidemioista Vaasan sairaanhoitopiirissä ja Sastamalassa.

Tämän numeron teemaraportit koskevat rokotuskattavuuteen vaikuttavia monisyisiä seikkoja sekä kansalliseen rokotusohjelmaan kuuluvia pneumokokkirokotuksia ja kausi-influenssarokotuksia.

Hoitohenkilökuntaa on potilaiden suojelemiseksi rokotettu influenssaa vastaan jo kauan, mutta rokotuskattavuus on ollut heikko varsinkin sosiaalisektorilla. Potilasturvallisuuden edistämiseksi on toisaalta selvää, että potilaskontaktien välissä pitää huolehtia tehokkaasta käsihygieniasta, jotta ei siirrä hoitoympäristön usein resistenttejä bakteereja potilaasta toiseen. Harva kyseenalaistanee käsihygienian tarvetta menettämättä ammatillista uskottavuuttaan. Hoitohenkilökunnan peruseetokseen tulisi kuulua potilaan suojaaminen kaikilla näyttöön perustuvilla tavoilla.

Tuhkarokon uusi tuleminen Euroopassa on selvä uhka Suomessa. Täällä on epidemia-alttiita alueita, joilla rokotuskattavuus jää alle laumaimmuniteetin turvaavan 95 %:n, paikoin selvästikin. Tuhkarokon vakavuutta heijastaa mm. se, että siihen kuoli Euroopassa 35 ihmistä vuonna 2017.

Suomessa taudin vakavuus on unohtunut kotoperäisten tuhkarokkotartuntojen loputtua 1990-luvun puolivälissä. Taakkana voi olla 1990-luvulla väitetty autismin liittyminen tuhkarokkorokotukseen. Tämä tutkimustulos kuitenkin peruutettiin virallisesti, eikä tällaista yhteyttä ole havaittu muissa tutkimuksissa. Kun MPR-rokotus otettiin Suomen kansalliseen rokotusohjelmaan 1980-luvun alussa, tehtiin vertailevia tutkimuksia, joiden perusteella sivuvaikutukset havaittiin vähäisiksi.

Suomen kansallisen rokotusohjelman tuoreisiin menestystarinoihin kuuluvat lasten pneumokokkirokotus vuodesta 2010 ja rotavirus­rokotus vuodesta 2009 lähtien. Ne kävivät läpi seikkaperäisen ja avoimen lääketieteellisen ja terveystaloudellisen arvioinnin, jonka perus­teella ne tuottavat selvää säästöä yhteiskunnalle. Kummankin lääketieteelliset ja terveystaloudelliset hyödyt ovat olleet ennakoituja suurempia seurantatutkimuksissa. Koko yhteiskunnalle on tärkeää, että rokotusohjelmaa koskevat päätökset tehdään tulevaisuudessakin hyvään tutkittuun tietoon perustuen.

Useissa teollisuusmaissa perusrokotusohjelman rokotusten ottaminen on pakollista. Sanktioina ovat sakot, eräiden sosiaalietujen menetys tai päivähoitoon tai oppilaitokseen pääsyn epääminen. Suomessa on uskottu, että parhaaseen rokotuskattavuuteen johtavat korkea koulutustaso ja tutkitulla tiedolla toteutettu valistus. Näin on hyvä jatkaa. Haasteena on kuitenkin se, että kaikki mielipiteet tietopohjasta riippumatta kuuluvat yhtä äänekkäinä mm. sosiaalisen median kautta.

Kansalaisen vankkaan tutkittuun tietoon perustuvan päätöksenteon tukemiseksi on keskeistä ohjata lähdekritiikkiin. Asiantuntijoiden on tärkeää osallistua aktiivisesti keskusteluun kaikilla niillä mediafoorumeilla, joilla rokotuksia käsitellään. Hoitohenkilökuntakin tarvitsee rokotuksia koskevaa jatkuvaa täydennyskoulutusta voidakseen ohjata asiakkaiden päätöksentekoa.

Petri Ruutu

LKT, dosentti

tutkimusprofessori, emeritus

vieraileva tutkija

Terveyden ja hyvinvoinnin laitos

Pääkirjoitus on julkaistu Lääkärilehdessä 10/2018.

Oletko jo lukenut nämä?