Miksi rikosepäilystä ei ilmoiteta?

Pahaa on vaikea tunnistaa, kirjoittaa Janna Rantala.

Miksi rikosepäilystä ei ilmoiteta? Kuva 1 / 1

Oulun insestioikeudenkäynti havahdutti jälleen pohtimaan rikoksien tunnistamista sosiaali- ja terveydenhuollossa. Miksi lapseen kohdistuvien rikoksien epäilyt jäävät ilmoittamatta? En usko lääkärien tai sosiaalityöntekijöiden välinpitämättömyyden olevan kovinkaan yleinen ongelma. Kiire vaikuttaa varmasti. Yleisintä lienee kokonaiskuvan puuttuminen, liika hyvän uskominen tai väärään hommaan keskittyminen.

Tiedoksi ja vahvistukseksi: mm. lääkärinä toimiessa täytyy tehdä ilmoitus poliisille epäillessään lapseen kohdistunutta rikosta. Kyse ei ole valinnasta vaan velvollisuudesta. Salassapitovelvollisuuden saa rikkoa, kun rikoksesta olisi tuomittava vähintään 2 vuoden rangaistus. Lapseen kohdistuvassa rikoksessa siis käytännössä aina.

Vanha systeemi oli monipolvisempi. Sairaalassa toimiva lääkäri ilmoitti sairaalan sosiaalityöntekijälle, joka mietti, olisiko syytä tehdä lastensuojeluilmoitus. Ilmoituksen saatuaan lastensuojelun sosiaalityöntekijä mietti tehdäänkö tutkintapyyntö poliisille. Matkaan mahtui monta inhimillistä erehdystä, hyvällä tarkoitettua villalla painamista, sekaannuksia, tehotonta seurantaa ja mahdollisuus vähättelyynkin.

Vammoja tuottanut raiskaus tai muu selkeäpiirteinen fyysinen väkivalta on helppo tunnistaa. Yleensä teko on salakavalampi tai helposti tapaturmaksi selitetty. Sijoiltaanmenot, palovammat ja putoamiset voivat olla heitteille jättämällä aiheutettuja ruumiinvammoja. Vilpittömänoloista vanhempaa on helppo uskoa, sattuuhan näitä, omakin lapsi on iskenyt käden lieden kuumalle levylle.

Tässä on systeemin heikko kohta. Meissä hyvään uskovissa, auttamaan koulutetuissa, ihmeitäkin tekevissä ihmisissä, joiden on ollut pakko työssään osata suurin piirtein kaikki ja mielellään vähän päälle. Alamme huomaamattamme arvioida vanhempien uskottavuutta tai lapsen kertomuksen todenpitävyyttä, jopa verrata niitä omaan elämäämme. Meidän lääkäreiden täytyy tietää paljosta paljon, mutta tätä meidän ei tarvitse osata. Se homma kuuluu poliisille.

Onhan meitä muitakin. Sairaan- ja lähihoitajia, opettajia, puheterapeutteja, sosiaalityöntekijöitä, koulupsykologeja, terveydenhoitajia – loputon lista ihmisiä, jotka näkevät ja kuulevat, mutta eivät velvollisuudesta huolimatta ilmoita, koska ei kai nyt sentään. Pahaa on vaikea tunnistaa, jos luulee pedofilian näkyvän naamasta. Ikävä kyllä pahoinpitelijät eivät puhu tietyllä painotuksella, eivätkä lapset oireile vain tilastollisesti merkittäväksi todistetulla tavalla.

Rikosepäilyksestä ilmoittajalla ei ole vastuuta todistaa rikoksen tapahtuneen. Pelkkä epäily riittää. Älä siis ”kuulustele” lasta, nuorta tai vanhempaa. Älä yritä esittää nokkelia kysymyksiä tai johdatella kertomusta. Sen sijaan kuvaa löydökset. Kirjaa sanomiset pilkulleen. Vie asia eteenpäin. THL:n Lastensuojelun käsikirja on tässä oiva apu. Sieltä saa valmiin ilmoituslomakkeen mm. poliisia varten.

Janna Rantala

LL Janna Rantala on lastenpsykiatri, psykoterapeutti ja tietokirjailija, joka myös kouluttaa lastenpsykiatriaan ja vanhemmuuteen liittyvistä aiheista.

Oletko jo lukenut nämä?

Terveyskirjasto.fi