Parhaat luennot aikaansaavat tunteen, joka muistuttaa rakastumista. Ne muuttavat käsitystä elämästä, eikä arkipäivä ole niiden jälkeen enää entisen kaltainen. Näin minulle kävi taannoin. Ehkäpä sinäkin, hyvä lukijani, mietit laillani tämän kolumnin viestiä illalla peiton alle kaivautuessasi, kunnes henkäiset syvään, ja vaivut uneen.
”Nukkuessa aivojen läpi virtaa enemmän nestettä kuin munuaisten”, totesi professori Maiken Nedergaard luennollaan. Sali oli hiljainen, koko yleisö oli äimistynyt. Opimme, että selkäydinneste virtaa pulsseina, aivojen pohjan Willisin valtimokehän ja hengityksen ajamana. Ihmisen likvorin koko volyymi vaihtuu neljästi vuorokaudessa; hiiren jopa 12 kertaa. Nedergaard kertoi tutkimusryhmänsä löytäneen 2010-luvun alussa ensi merkit siitä, että aivot puhdistavat itseään likvorvirran avulla, unen aikana. Tutkijat nimesivät mekanismin glymfaattiseksi systeemiksi, koska sen mekanismi on aivojen glia-solujen säätelemä ja lymfakiertoa muistuttava.
Lymfasuoniston yksi tehtävä on kerätä kudosnesteistä aineenvaihduntatuotteita ja kuona-aineita, ja kantaa ne laskimojärjestelmään ja sitä kautta maksan käsiteltäväksi. Aivoista, aineenvaihdunnaltaan aktiivisesta elimestä, näyttivät imusuonet kuitenkin puuttuvan, kunnes tutkija Aleksanteri Aspelund akatemiaprofessori Kari Alitalon ryhmästä osoitti, että niitä löytyy aivoja ympäröivästä kovakalvosta. Löydös yhdisti Nedergaardin glymfaattisen systeemin muun kehon imusuoniston toimintaan, ja sitä pidettiin yhtenä vuoden 2015 merkittävimmistä tieteellisistä saavutuksista. Se myös osoitti, että likvor on todella ”henkinen imuneste”, miksi ruotsalainen anatomisti ja sielun sijainnin etsijä Emanuel Swedenborg sen nimesi jo 1700-luvulla.
Unen virta konkretisoitui silmieni eteen, kun Nedergaard havainnollisti likvorkiertoa merkkiaineen avulla. Tulos oli pysäyttävä: tutkimuskohteen nukahtaessa neste hyökyi aaltoina läpi aivojen. Nedergaard kiteytti: ”Tässä on unen todellinen merkitys.” Hän osoitti, että keskeisessä roolissa ovat hermoston aktiiviset apurit, astrosyytit, jotka avaavat aivokanavien sulkuportit, ja pienten valtimoiden ympärille kertynyt neste virtaa aivoaineeseen. Jos tutkittava herätettiin, nesteen virtaus loppui nopeasti; tätä sääteli autonominen hermosto. Tässä vasta konkreettinen aivopesu!
Tuijotin dataa, rakastuin sen uutuuteen. Oli helppo ymmärtää aineenvaihduntatuotteiden ja kuonan huuhtoutumisen tärkeys aivoaineesta, ja myös se, että valveilla käynnistyvä aivopesula vaarantaisi herkän kemiallisen viestinvälityksen. Vähäinen unimäärä ei siis ollutkaan enää pröystäilyn aihe, vaan kuin liian lyhyt pesukoneen huuhteluohjelma: pyykki jäisi tunkkaiseksi ja pesuainehiukkaset häiritsisivät käyttäjää.
Kun tutkijat kääntelivät nukkuvaa tutkimuskohdetta eri asentoihin, he havaitsivat, että unen herättämä aalto vaati syntyäkseen makuuasennon. Mikä symbioosi meillä onkaan elinympäristömme maapallon kanssa, kun sen vetovoiman vaikutus aivonesteidemme pulsaatioon kirkastaa aivomme.
Tuntui uskomattomalta, että tällainen anatominen makromekanismi, jolla lienee suuri merkitys myös hermoston sairauksien kehittymisessä, opittiin tuntemaan vasta nyt.
Syvällä sisimmissämme olemme kuitenkin viisautta kantaneet, sillä kehottaahan jokainen vanhempi lastaan: ”Pää tyynyyn!”
Anu Wartiovaara
Kirjoittaja on kliinisen molekyylilääketieteen Sigrid Juselius -professori.
Kolumni Lääkärilehdestä 10/2017.
