Päätettiin ajaa mökille Porvoon kautta, rätti auki huristella kuin leidit ikään. Halusin näyttää vanhaa kaupunkia Viisivuotiaalleni ja samalla tehdä aikamatkan, unohtaa naapurin metsät kaataneen myrsky Kiiran, ja Barcelonan ja Cambrilsin veriteot. Turusta en vielä tiennyt. Ei ole ollut tapana vilkuilla kännykkää ajaessa. Halusin ihastella jotain vanhaa, lähes iäti paikallaan pysynyttä, jota mikään vihaoperaatio ei ollut onnistunut polttamaan eikä repimään maan tasalle. Tuomiokirkon kattokin oli ylpeän jylhä, tuhopolton jäljiltä entistä ehompi.
Joentöyrään tuntumassa Viisivuotias äkkäsi komean 1930-luvulta peräisin olevan tykin, kiipesi sen päälle tovin mietittyään ja kyseltyään, saakohan? Kaikki mikä ei ole kiellettyä, on sallittua, sanoin. Ja saat kiivetä, kunhan et putoa. Ja kunhan kohtelet sitä hyvin, toisen maailmansodan aikaista vanhaa sotamuistoa. Mutta miten ne on saanu sen tänne sieltä toisesta maailmasta, Viisivuotias kysyi. Niinpä. Miten?
Hänelle toinen maailma on tuntematon. Minulle se myös on toinen maailma, mutta isän ja äidin lapsuuden kertomusten kautta tuttu. Ja äkkiä minut valtaa ahdistus: Kuinka monta maailmaa, kuinka monta eriarvoisuuden ja sodan rintamaa, kuinka monta toivetta muusta maailmasta, jossa kaikki olisi toisin, onkaan oman, tarkoin varjellun maailmani tuolla puolen. Unelmia, jotka on luotu elettäviksi, mutta jotka ovat särkyneet. Kysymättäkin tiedän että liian monta. Ja liian monelle on jäljelle jäänyt vain sotakalustot, asumusten rauniot, köyhyyden lohduton maisema ja epätoivoiset vihanteot, kun tietää ettei muusta paremmasta pääse osalliseksi.
Vuonna 2050 meitä ihmisiä on ennustettu olevan 9,8 miljardia, numeroiksi auki kirjoitettuna 9 800 000 000 täällä maapallolla. Kuinka monta erillistä maailmaa meillä silloin on? Vieläkö silloin penttilinkoloiden ja jussihalla-ahojen jälkeläiset käyvät ottamassa oppia Hebronista ja rakentavat muureja, joiden yli pyrkivät paremman maailman tavoittelijat käännytetään never-ever-maahan jo ennen kuin he rajan tuntumaan ovat edes ehtineet. Vieläkö silloin on tilaa jokaisen meistä elää omassa maailmassaan ihmisen arvoista elämää? Vieläkö on tilaa kunnioittaa lajitoveriaan, puhumattakaan niitä jotka muihin lajeihin kuuluvat? Vieläkö eläimillä ja kasveilla on tarvitsemansa elintila ja edellytykset? Pää räjähtää kun näitä miettii. Mieli tapailee laulunsanoja – kiväärit kuokiksi – mutta riittääkö se eri maailmoiden rauhanomaisen rinnakkainelon edellytykseksi?
Viisivuotias oli kiipeilytykkinsä tutkinut, kysyen käynyt läpi joka ikisen vivun ja varren ja luukun, kysymyksiä joihin yritin ehdottaa edes joltisenkin järkeenkäypiä vastauksia. Ajatuksissani olin kuitenkin jo siirtynyt nykymaailmaan, lopettelin puhelua. Viisivuotias kysyi kenen kanssa puhuin. No toimittajan, faktoista. Sanoin, että tarkistin faktoja. Viisivuotias hyppäsi ponnekkaasti alas tykin renkaalta ja uteli itselleen uskolliseen tyyliin: Mikä on fakta? Mietin miten hänelle tämän selittäisin. Mihin maailmaan meidän nyt pitäisi hypätä?
Hanna Nohynek
Kirjoittaja on ylilääkäri THL:ssä.
