Taisteluni syömishäiriön kanssa

Taisteluni syömishäiriön kanssa Kuva 1 / 1

Päätös ryhtyä kurinalaiseen ja näännyttävään taisteluun elämästä ei syntynyt yhdessä yössä. Se hiipi hiljalleen elämään, otti vallan ja alkoi hallita jokaista päivää ja hetkeä. Itsetuntoni oli nuoruudessa tuhottu kiusaamisen ja joukosta ulkopuolelle sulkemisen seurauksena. Mielialani oli maassa ja vartaloni näytti toisiin verrattuna paksulta ja epämiellyttävältä. En kelvannut itselleni ja halusin olla jotain muuta, vähän pienempi ja vähän laihempi. Elämä paiskautui syömisen, liikunnan, pakkojen ja sääntöjen pyörteeseen. Halusin tulla hyväksytyksi, saavuttaa vahvuuden kontrollin ja itsekurin kautta ­sekä edetä määrätietoisesti kohti täydellisyyden illuusiota.

Sairastuneen mielen unelmat pakottivat lisäämään liikkumista yli voimavarojen ja pitämään kehoa yllä jatkuvassa nälässä. Painon putoaminen, kohtuuton liikkuminen ja syömättömyys toivat euforisen olon, vaikka laihtumisen myötä kylmyys valtasi kehon, hormonitoiminta sammui ja voimat hiipuivat elimistön taistellessa energia­vajetta vastaan. Aito ilo ja onnellisuus katosivat suorituskeskeisestä elämästä ja kamppailu ahdistusta vastaan oli läsnä joka hetkessä.

Syöminen piti ansaita

Koulussa menestyminen oli ehdotonta ja vain kympit kelpasivat tenteistä. Syöminen oli ansaittava ja jokainen harkitsematon kalori vaati rangaistuksensa.

Päiväni oli pilalla, jos nukuin liian myöhään tai en päässyt heti liikkumaan. Iltapesulle en voinut mennä ennen juoksulenkkiä ja yöt kuluivat sängyssä päivän ruokalistaa laskien, seuraavaa suunnitellen tai lattialla hysteerisesti hyppien.

Uni ei tullut kehon huutaessa ruokaa, mutta nukahtamislääkkeillä saatoin huijata itseni näläntunteen yli. Sairauden vaatimukset näännyttivät ja kuluttivat, mutta jonkinlainen turvallisuuden ja itsensä rääkkäämisen kautta tullut sairas hyvänolon tunne esti irrottamasta otetta niistä.

Sairauden tunne tuli esiin

Peilikuvasta katsova kuihtunut tyttö ei näyttänyt mielestäni koskaan riittävän laihalta ja alaspäin painuva vaa´an viisari kannusti vain jatkamaan. Sisimmässäni oli paha olla, mutta en voinut myöntää sairautta itselleni eivätkä vanhempien sanat merkinneet mitään.

Aloite kohti hoitoon pääsyä lähti kouluterveydenhoitajan tarkastuksessa havaitusta painon muutoksesta. Pääsin nuorisopsykiatrian poliklinikalle ja käynnit lääkärillä, psykologilla, ravitsemusterapeutilla sekä somaattisen tilan tarkastuksissa alkoivat.

Oma sairauden tunne alkoi hiljalleen nousta esiin, mutta tahtoa muutoksen tekoon ei riittänyt. Kotona elämä jatkui entisellään. Pieniä onnistumisia tai toivon pilkahduksia seurasi aina vajoaminen yhä syvemmälle. Sairaus piti lujassa otteessa, eikä mieleni antanut lupaa pysähtymiseen.

Hoito lähti käyntiin

Noin vuoden kestäneen hoitosuhteen jälkeen ehdotus siirtyä avohoidosta osastolle tuntui jotenkin epätodelliselta ja kauhistuttavalta. Lääkärin lähetteen perusteella saatu paikka yleissairaalapsykiatrisella osastolla oli kaikesta huolimatta pian odottamassa. Siellä oli kaksi hoitopaikkaa syömishäiriötä sairastaville.

Kun vanhemmat saattoivat minua osastolle, olin jännityksestä kankeana, melkein vapisin pelosta ja tunsin häpeää. Mietin, kuinka onnistuisin jokapäiväisten sääntöjen suorittamisessa, miten täyttäisin pakollisen liikunnan tarpeeni tai mihin koulusta poisjääminen johtaisi? Alun ahdistukseen eivät sanat riittäneet, vaikka henkilökunta oli ystävällistä ja yhteisissä tapaamisissa omahoitajan kanssa sain purkaa tuntemuksiani.

Totaalinen pysähtyminen tuntui mahdottomalta usean vuoden suorittamisen ja pakonomaisen liikkumisen jälkeen. Oli opittava sietämään jotain uutta – totuteltava olemaan paikoillaan ja syömään säännöllisesti sekä piinaavasti hivuttamaan painoa ylöspäin.

Aloin vähitellen ymmärtää, ettei mitään pahaa tapahdu, vaikka pakonomaiset rutiinit jäävät tekemättä. Poissaolo koulusta ei johtanutkaan maailmanloppuun ja itseninäännyttämisen kehä ei ollut ainoa tapa ansaita paikkaa tässä elämässä. Alkusuunnitelmien mukainen neljän viikon hoitojakso osastolla venyi useammaksi kuukaudeksi ja sitä seurasi vielä kesä päiväsairaalassa. Ne ajat eivät olleet helppoja, mutta jälkeenpäin katsoen välttämättömiä toipumisen kannalta.

Osastohoito oli suurin käännekohta kamppailussa sairautta vastaan. Ilmeistä paranemista, jos sellaista edes voi määritellä, en toki saavuttanut. Matka terveen mielen maailmaan eteni kuitenkin suuren askeleen. Uskalsin kohdata arjen haasteita, voittamaan niistä aiheutuneen ahdistuksen ja jossain vaiheessa opin jopa nauttimaan uusista asioista.

Riisuin häpeän viitan

Sairaalasta paluun jälkeen aloitin psykoterapian ja kävin syömishäiriötä sairastavien vertaistukiryhmässä. Aluksi ryhmään meneminen oli pelottavaa, mutta muutaman kerran jälkeen siitä tuli erittäin tärkeä paikka minulle. Pystyin ensimmäisiä kertoja riisumaan muiden seurassa häpeän viitan ympäriltäni. Vaikka kaikilla kävijöillä oli kannettavanaan raskas tarina ja hauras olemus, oli ryhmä täynnä lempeyttä, ymmärrystä ja toivoa.

Syömishäiriö ei ole ohi, vaikka kammo kaloreita kohtaan helpottaa, paino normalisoituu ja elintoiminnot palautuvat. On opittava hyväksymään oma vartalo ja välittämään siitä. Painon nouseminen tuotti minulle yhä suurempaa itseinhoa ja lihominen tuntui itsekurin menetykseltä ja epäonnistumiselta. Vaikka mieleni taisteli vastaan, minun piti vakuuttaa itselleni, että alipainon korjautuminen on hyväksi keholle. Luopuminen kriittisyydestä itseäni kohtaan ja vertailusta muihin ei ollut yksinkertaista, mutta se oli mahdollista.

En tiedä, voinko koskaan unohtaa täysin syömishäiriön jättämiä jälkiä ajatuksissani. Ruoka tulee aina olemaan osa jokaista päivää, se kuuluu ihmisen perustarpeisiin ja antaa edellytykset elämälle. Nykyisin syöminen ei kuitenkaan enää rajoita elämääni, se ei pelota eikä ahdista. Itsetunnon vahvistamiseen ja kykyyn hallita omaa elämää on löytynyt paljon tärkeämpiä keinoja kuin syöminen tai syömättömyys. Huolimatta siitä, että taivaltaa täällä keskeneräisenä, rikkinäisenä tai epätäydellisenä, voi silti olla riittävän hyvä ja rakastettu. Elämä on ainutlaatuinen ja siitä on lupa nauttia.

Teksti: Kristiina Rekola

Kuva: Panthermedia

Oletko jo lukenut nämä?

Terveyskirjasto.fi