Tulkaa mummot apuun

Tahdoin säästää lastani sodanpelolta ja totaalisen luonnontuhon huolilta, kirjoittaa Sirpa Kähkönen.

Tulkaa mummot apuun Kuva 1 / 1

Halusin suojella tytärtäni tiedostavalta lapsuudelta.

Kun itse olen elänyt tuomiopäivän kellon varjossa koko ikäni; kun sienipilvet ja öljykatastrofit ja neutronipommi ovat väreilleet mieleni taustakankaalla niin kauan kuin muistan, tahdoin säästää lastani sodanpelolta ja totaalisen luonnontuhon huolilta.

Olen näihin aikoihin saakka kuvitellut onnistuneeni; olen puhunut tyttären kanssa asioista, jotka häntä ovat askarruttaneet, asiallisin termein. Kaikesta olen suostunut keskustelemaan, hankaliinkin teemoihin olen arvellut löytäneeni rakentavan, toiveikkaan näkökulman.

Minulle on ollut tärkeää välittää uskoa siihen, että vaikeudet ovat ratkaistavissa. Kerran lapsena kuuntelimme pikkusisaren kanssa mummoni ja hänen ystävättäriensä puheita. He olivat kaikki olleet rintamalla ja arvelivat uuden sodan alkavan milloin hyvänsä. Sisareni purskahti itkuun ja minä lohdutin häntä. Muistan tarkkaan, miten ajattelin, etten koskaan tulisi noiden sotapovareiden kaltaiseksi.

Mutta ymmärrän nyt, että kun olen pyrkinyt kasvattamaan toisin kuin itse olen tullut kasvatetuksi, olen kenties mennyt toiseen äärimmäisyyteen. Juuri niin kuin sukupolvien ketjussa aaltoliike kulkee – vaikka jokainen kuvittelee olevansa siitä vapaa.

Näytin 20-vuotiaalle tyttärelleni, nuorelle valtiotieteilijälle, yhtä lapsuuteni keskeisistä kirjoista. Sen nimi on ”SOS Hätähuuto Maan puolesta”. Se on suurikokoinen, kuvitettu teos, jossa on kurkistusläppiä, niin kuin pikkulasten Puppe-kirjoissa. Mutta harmittomien hauvankuvien asemasta läppien alta paljastuu kuvia saastuneista joista, savusumun peittämistä kaupungeista ja öljyn tahrimista linnuista. Keskeisin viesti kirjassa on: ihminen on syypää kaikkeen tähän.

Annoin kirjan tyttären käsiin naureskellen 70-luvun ahdistavalle lapsuudelle. Hän luki kirjan kannesta kanteen, pysähtyi lopussa olevien postikorttien kohdalle ja sanoi: ”Näitähän olisi voinut lähettää päättäjille. Miksi et lähettänyt? Sinun sukupolvesi ei ole tehnyt mitään.” Sitten hän sulki kirjan vakavana ja nauru juuttui kurkkuuni.

Näin se meneekin, oivalsin. Edustan nuorille sukupolvea, joka tyri kaiken. Ja vaikka heidän asenteensa on osittain luonnollista kapinaa vanhempia vastaan, hätähuuto Maan puolesta on kiistämättä yhä ajankohtaisempi.

Ei auta sanoa, että en lapsuudessani osannut etsiä vaikuttajien osoitteita, ei ollut internetiä, ei ollut tapana kysyä aikuisilta neuvoa; oli tapana vain kanniskella syyllisyyden taakkaa ja toivoa, että kaikki järjestyisi, vaikka tuomiopäivän kello oli minuuttia vaille kaksitoista ja ydinkärjet suunnattu kohti kotia.

Ei auta myöskään sanoa, että elin köyhän lapsuuden. Juuri vähävaraisuus on ollut monelle sukupolveni ihmiselle pontimena tavoitella aineellista hyvää ja sitä kautta verottaa luontoa yli rajojen. Oma köyhyyden kokemus myös tekee monelle vaikeaksi tuomita niitä, jotka nyt tavoittelevat huoletonta elämää ja mukavuuksia itselleen ja läheisilleen.

Historioitsijaystäväni kiteytti asian hyvin: ihminen lajina on onnistunut nousemaan suuristakin vaikeuksista. Mutta pahat muutokset voivat tapahtua äkkiä ja leimata useamman sukupolven elämää. Siksi optimismi voi olla henkistä laiskuutta. Joskus on toimittava eikä vain toivottava parasta. Mutta nopea toiminta sopii niin harvoin demokratiaan – ja se taas on ainut suojamme totalitarismia vastaan.

Ilmastonmuutoksesta puhuminen on vaikeaa monelle ikäiselleni sen vuoksi, että globaali tiedostaminen on ensin säikyttänyt ja sitten kyynistänyt monet meistä. Toivoisin että sodat kokeneet mummoni ja heidän ystävättärensä, nuo sitkeät, huolestuneet, säästeliäät naiset olisivat vielä elossa. Ehkä he osaisivat sanoa jotain sukupolvelle, joka aavistelee pahaa ja pelkää joutuvansa elämään maailmassa, joka on rikki.

Sirpa Kähkönen

Kirjoittaja on Helsingissä asuva, lähihistoriaan erikoistunut kirjailija.

Kolumni on julkaistu Lääkärilehdessä 9/2019.

Oletko jo lukenut nämä?