Kun potilas on hoidettu, lääkärinkin täytyy toipua

Inhimillinen mielemme kysyy ennemmin tai myöhemmin, onko teko tahaton tai tuottamuksellinen.

Kun potilas on hoidettu, lääkärinkin täytyy toipua Kuva 1 / 1

Turun tapahtumien tiedotustilaisuudessa 18.8.2017 ylilääkäri Teemu Elomaa lausui koskettavasti kaikkein oleellisimman lääkärin työstä: Me hoidamme potilaita, emme tekijöitä tai uhreja.

Päivystävä lääkäri saa luvan varautua vertavuotaviin, kivuliaisiin, hädin tuskin hengittäviin potilaisiin. Jos mieli ei sitä kestä, ei ehkä sovi juuri tähän työtehtävään. Silti vamman syntysyyllä on väliä. Vahingon ja väkivallan jälkitilan hoitamisessa on vissi ero. Siksi jatkaisin Elomaan ajatusta: Me hoidamme ihmisiä. Ja me, jotka heitä hoidamme, olemme ihmisiä.

Somessa kiersi joku aika sitten kuva niin kutsutusta avokadokädestä. Avokadon kiveä poistaessa keittiöveitsi oli lipsahtanut kokkailijan kämmenen läpi. Siinä se törrötti, nykyelämän stigma: veitsellä kämmeneen naulittu avokado. Minua melkein nauratti, kommenteista päätellen muitakin.

Mutta jos sama veitsi olisi isketty kämmenen läpi tarkoituksella, olisi melkein (tai ihan) itkettänyt. Puukko ei kysy onko teko tahaton tai tuottamuksellinen, mutta inhimillinen mielemme kysyy. Ennemmin tai myöhemmin.

Mitä olisin tuntenut, jos olisin tiennyt avokadopuukottajan valinneen uhrinsa satunnaisotannalla tai viileästi harkiten? Vaikuttaisiko minuun tieto tekijän mielentilasta, oli se vaikkapa jääkylmä sadistisuus, silmitön raivo tai psykoottisuus? Entä jos vamma olisi ollut itselle tarkoituksella aiheutettu?

Omassa työssäni lastenpsykiatrina tuntuu erilaiselta kohdata lapsi, jonka kallo on murtunut auto-onnettomuudessa kuin lapsi, jonka kallon aikuinen on murtanut pahoinpitelemällä. Potilaani on voinut pudota katolta vahingossa, tahallisesti hypäten tai toisen työntämänä – sama vamma, mutta omat tunteeni aika erilaiset.

Niin uhria kuin silminnäkijää traumatisoi pahiten toisten ihmisten tarkoituksella tekemä väkivalta. Olen itse kokenut sen vuonna 2002 päivystäessäni iltana, jolloin Myyrmannissa räjähti. Potilaita hoidettiin aluksi ”vain” onnettomuuden uhreina. Se oli ilman muuta järkyttävää, mutta käsitettävissä. Kaikki muuttui, kun valotaululle nostettiin lapsen raajan röntgenkuva. Luiden lomassa oli kymmeniä metallinpalasia, ruuveja, muttereitakin – likaisen pommin jäljet. Touhukas kanslia vaikeni. Hetken oli vain valkoinen valo.

Paikka olisi ollut kova kokeneellekin kollegalle, saati sitten erikoistuvalle. Työni ei sinä yönä ollut fyysisesti raskasta, verrattuna vaikkapa tuntikausia leikkaaviin lääkäreihin. Pääsin nukkumaankin jo aamuyöstä. Silti olin uupuneempi kuin koskaan. Nukuin katkonaisesti viikon, itkeskelin poikaystävän kainalossa, toivoin että potilaat olisivat peruneet aikansa.

Onneksi ylilääkärini puoliksi pakotti minut kriisityönohjaukseen. Vastustelin pitkään. Enhän minä ollut uhri, en edes varsinainen silminnäkijä! Muillahan tässä kovempi hätä on, mitäpä minusta! Mutta kuten tuo viisas ylilääkäri sanoi: ”Olisi naurettavaa juosta maraton ja sitten syyttää itseään siitä, että on hengästynyt, vaikka joku juoksi vielä pidemmälle.”

Joten: kun työpäivä on ohi, muistetaan omakin inhimillisyytemme. Se pitää meidät lääkäreinä, jotka jatkossakin hoitavat nimenomaan potilaita.

Janna Rantala

LL Janna Rantala on lastenpsykiatri, psykoterapeutti ja tietokirjailija, joka myös kouluttaa lastenpsykiatriaan ja vanhemmuuteen liittyvistä aiheista.

Kommentti on julkaistu Lääkärilehden verkkosivuilla.

Oletko jo lukenut nämä?

Terveyskirjasto.fi