Osallistuessani kesäkuussa maailman yleislääkärijärjestön Euroopan kongressiin Kööpenhaminassa koin jotain sellaista, jota zenbuddhalaiset saattaisivat nimittää satoriksi. Wikipedian mukaan kyseessä on valaistuminen, joka on seurausta siitä, että kykenee irtautumaan arkisista murheistaan. Arkisten murheideni lisäksi kykenin hetkeksi irrottautumaan myös usein toistetusta mantrasta eli siitä, ettei julkinen perusterveydenhuolto toimi.
On totta, että terveyskeskukset ovat monin paikoin olleet jatkuvan säästöpaineen alaisina. Kunnilla on ollut varsin rajallinen vaikutusvalta erikoissairaanhoidon menoihin, joten kuluja on karsittu perusterveydenhuollosta. Monin paikoin tämä on näyttäytynyt siinä, että sijaisia ei ole palkattu esimerkiksi sairauslomia paikkaamaan. Lisääntynyt työmäärä on myös saattanut johtaa siihen, että terveyskeskusta ei ole nähty houkuttelevana työpaikkana.
Toisaalta työvoimapula on monin paikoin edesauttanut uusien toimintatapojen kokeilua. Britanniassa ollaan vasta kaavailemassa fysioterapeuttien ottamista tiiviimmin mukaan yhteistyöhön perusterveydenhuollon toimintayksiköihin, kun Suomessa tämä on jo monin paikoin arkipäivää. Esimerkiksi äkillisestä hyvälaatuiselta vaikuttavasta alaselkäkivusta kärsivä potilas ohjataan monessa terveyskeskuksessa fysioterapeutin suoravastaanotolle.
Jatkossa potilas halutaan mukaan aiempaa tiiviimmin hoidon suunnitteluun ja toteutukseen. Moniammatillisena yhteistyönä sairaanhoitajan tai terveydenhoitajan ja lääkärin yhdessä potilaan kanssa laatima henkilökohtainen hoitosuunnitelma on esimerkki tästä kehityksestä. Valinnanvapauden todennäköisesti lisääntyessä sote-uudistuksen myötä hoitosuunnitelman rooli tullee vielä korostumaan.
Työnjakoa eri ammattiryhmien välillä on monessa terveyskeskuksessa myös uudistettu. Sairaanhoitajat ovat terveyskeskuksessa aiempaa suuremmassa roolissa sekä hoidon kiireellisyyden arvioinnissa, että hoidon toteutuksessa. Erityispätevyyden hankkineille sairaanhoitajille on annettu rajoitettu oikeus kirjoittaa reseptejä ja esimerkiksi päivystyksessä tällaisen koulutuksen saanut sairaanhoitaja pystyy itsenäisesti hoitamaan mm. silmätulehduksesta tai virtsatieinfektiosta kärsiviä potilaita ja siten helpottamaan hieman päivystysvastaanottojen ruuhkaa.
Eurooppalaiseen perusterveydenhuoltoon verrattuna suomalainen terveyskeskus näyttäytyykin itse asiassa melko innovatiivisena toimijana. Niukkuudesta huolimatta erilaisia uusia toimintatapoja on lähdetty kokeilemaan ennakkoluulottomasti. Usein innostus on lähtenyt yksittäisistä työntekijöistä, jotka ovat yleensä ilman sanottavaa korvausta tehneet suuren työn uudistusten eteen. Minusta onkin aika antaa arvostusta myös terveyskeskukselle ja sen työntekijöille. Lisäksi uskon, että kokemukset erilaisista kehittämishankkeista Suomessa kiinnostavat perusterveydenhuollon toimijoita myös maamme rajojen ulkopuolella.
Aleksi Varinen
Kirjoittaja on yleislääketieteen erikoislääkäri
Oletko jo lukenut nämä Aleksi Varisen kirjoitukset:
Ei mikään pieni haaste
Britannia panostaa perusterveydenhuoltoon – entä Suomi?
Miltä sote-uudistus vaikuttaa terveyskeskuslääkärin näkökulmasta?
