There is no gender in medicine

Kolme lasta ja erikoistuminen anestesiologiaan osoittautuivat yhdistelmäksi, joka Australiassa teki minusta paikallisille kiinnostavan nähtävyyden.

There is no gender in medicine Kuva 1 / 1

Olin opiskeluaikoina hyvin vaikuttunut erään naislääkärin pitämästä etiikan luennosta, jossa hän kertoili elämästään. Neljä lasta ja ura sisätautiprofessorina kuulosti silloin huikealta. Sitä se on minulle edelleen; kolmen lapsen ja päättymättömältä tuntuvan erikoistumiskoulutuksen jälkeen.

Suomessa lääkäri voi olla sekä lastensa kanssa aikaa viettävä vanhempi että uraohjus. Työn ja perheen yhdistäminen vaatii järjestelyä ja priorisointia, mutta toinen toisensa esteiksi ura ja perhe-elämä eivät täällä asetu. Se on meidän etuoikeutemme.

Seurattuani lääkärien urahaasteita klinikkavierailullani Australiassa koin syntyneeni kultalusikka suussa. Kolme lasta ja erikoistuminen anestesiologiaan osoittautuivat yhdistelmäksi, joka teki minusta paikallisille kiinnostavan nähtävyyden. Uran ja vanhemmuuden – ei ainoastaan äitiyden – yhdistäminen on haastavaa Suomessakin, mutta Australiassa se vaikutti olevan lähinnä mahdotonta.

Työpäiviemme pituus on muun maailman epämääräisiin venyviin tunteihin nähden lähinnä vitsi. Lisäksi suomalainen sosiaaliturva mahdollistaa monenlaiset valinnat työelämän ja perheen yhdistämiseksi. Australiassa äitiyslomaa on vain kolmisen kuukautta, ja sen jälkeen kotiin jääminen on suurelle osalle mahdotonta – joko taloudellisesti tai työvoimapoliittisesti. Isyyslomaa saa yhden ainoan viikon lapsen syntymän jälkeen, ja vanhempainvapaan jakaminen vanhempien kesken on vierasta. Miehet viettävät lastensa kanssa omasta mielestäänkin liian vähän aikaa.

Mieheni valinta hoitaa lapsiamme minun käydessäni töissä herätti suurta hämmästystä. Australialaisten kollegojen oli vaikea ymmärtää, kuinka erikoislääkäriksi kouluttautunut mies saattoi jäädä lasten kanssa kotiin moneksi kuukaudeksi. Vaikkei mieheni Suomessa ole enää mikään kummajainen, on hän saanut perustella valintojaan jopa omalle äidilleen. Perinteet muuttuvat kiusallisen hitaasti. Vaikka yhä useammat nuoret isät jakavat vastuun lastenhoidossa, edelleen enimmäkseen naiset jäävät kotiin hoitamaan lapsia.

En ole äärimmäisen tasa-arvon perään huutelija tässä asiassa. Mies pystyy tekemään saman lapsensa eteen kuin nainenkin, imetystä lukuun ottamatta. Usein nainen haluaa omasta tahdostaan olla kotona pidempään, eikä siinä ole mitään epätasa-arvoista. Jokainen perhe ratkaisee asian omien toiveidensa ja tarpeidensa mukaan. Olen kuullut monen isän sanovan, ettei kotiin jääminen ole heidän ”juttunsa”. Se on kelvoton selitys. Harvalle korkeakoulutetulle lasten hoitaminen on se juttu, eikä asiaa pidä liittää sukupuoleen mitenkään. Niin kauan kuin lasten saamiseen tarvitaan isä ja äiti, on hoitovastuukin kahdella jaollinen.

Tasa-arvokysymykset ovat universaaleja ikuisuuskysymyksiä. Australiassa lääketiede naisistuu samaan tapaan kuin Suomessa. Silti monet naiset kokevat yhä voimakkaasti jäävänsä miesten jalkoihin, ja uralla eteneminen tuntuu olevan heille vaikeampaa. Naisille saatetaan maksaa samasta työstä alhaisempi korvaus, ja yksityissektorilla palkkiot ovat sukupuoliriippuvaisia. Monet työpaikallani tapaamistani nuorista erikoislääkärinaisista olivat lapsettomia, sillä lasten hankinta erikoistumisaikana oli tuntunut mahdottomalta.

Eräs ystäväni olisi toivonut vielä kolmatta lasta, ellei hän olisi anestesialääkäri. Valvominen sekä töissä että kotona tuntui liian raskaalta, ja siksi hän luopui ajatuksesta. Ratkaisun rehellinen myöntäminen on ihailtavaa. Liian usein ihmiset valittavat osaansa ja olettavat oikeudekseen saada itselleen kaikesta kaiken. Tässä elämässä kaikkea ei voi saada, se on yksinkertainen tosiasia. Jokaisen on tehtävä itselleen parhailta tuntuvia valintoja. Olivatpa ne millaisia tahansa, niitä ei ole kenenkään ulkopuolisen oikeutta arvostella tai kyseenalaistaa.

Australian vierailuni aikana osallistuin kiinnostavalle luennolle naislääkärien uran tukemisesta. Luennoitsija päätti esityksensä Lontoon Royal College of Physicianin hiljakkoin edesmenneen ensimmäisen naispresidentin Margaret Turner-Warwickin sanoihin, ja niin teen minäkin: ”There is no gender in medicine”. Kuinka oikeassa tuo viisas nainen olikaan.

Pauliina Paananen
Kirjoittaja on turkulainen anestesiologiaan erikoistuva lääkäri.

Julkaistu aiemmin Lääkärilehdessä.

Oletko jo lukenut nämä?

Terveyskirjasto.fi