Asperger-ihminen koulumaailmassa

Peruskoulussa numeroni olivat aina yhtä huonompia siksi, etten saanut viitattua vaikka tiesin vastauksen, kirjoittaa Tiia-Maria Tuominen.

Olen aloittanut uudet opinnot. Se on ehdottomasti tilanteelleni paras ratkaisu, sillä saan nyt aika paljon vaikuttaa aikatauluihini. Tässä yhteiskunnassa odotetaan mentävän yleisen kaavan mukaan, joten paineet eteenpäin siirtymisestä ovat nyt myös hetkeksi poissa.

Nyt kun jälkeenpäin ajattelen, ihmettelen, miten ihmeessä selvisin peruskoulusta? Oppimisvaikeuksia ei koskaan ollut ja kouluarvosanat vaihtelivat kahdeksan ja yhdeksän välillä. Ongelma oli, etten koskaan saanut mitään tarttumapintaa toisista ihmisistä ja lopuksi jäin aina yksin. Levottoman lapsen käytökseen puututaan helposti, mutta miten huomattaisiin ne yksinäiset ja syrjään vetäytyvät yksilöt? Minun mieleni ainakaan ei koskaan ollut lähelläkään sitä rauhallisuutta, miltä ulospäin näytin. Päin vastoin, pääni oli niin pyörällä, etten osannut toimia mitenkään. Tällaiset hillityt tapaukset kuten minä, jäävät usein vaille oikeanlaista ymmärrystä.

Mikä sitten olisi oikea apu? Mihinkään yleiseen muottiin ei pidä pakottaa, sen olen todennut aiemminkin. Minulle sanotaan usein, että harjoittele ja mene. Minä menen ja harjoittelen, mutta en muutu miksikään. Aistiärsykkeet tuntuvat aina yhtä vahvoilta, eikä niiden kanssa ole helppoa elää. Joku joka kokee maailman eri tavalla, ei voi tietää, miten suurelta kaikki minulle tuntuu. Bussimatka voi olla jo niin hermostuttava, että saan olla tyytyväinen, kun selviän edes perille.

Opintoja enemmän minua huolestuttavat sosiaaliset kuviot. Olin niin paljon yksin nuorempana, että totuin siihen. Osaanko enää edes ystävystyä? Haluanko ylipäätään ystävystyä? Jos en osaa hoitaa suhdetta oikein ja aiheutan kauhean pettymyksen sekä vastapuolelle että itselleni? En enää jaksa sitä, että on koko ajan mietittävä seuraavia sanoja ja pelättävä olenko tylsää seuraa. Yhtäkkiä näen, kuinka ihmiset ympäriltäni hiipuvat pois, koska olen niin vaikeasti lähestyttävä. Se on samalla helpottavaa ja surullista – eli hyvin ristiriitaista.

Mikä ihme sen aina tekee? Aivoperäistähän tämä neurologinen poikkeavuus on, mutta miten? Sosiaalisen epävarmuuden vuoksi olo on jatkuvasti turvaton. Elämä on suorituksiin repeämistä. Loppuuko tämä milloinkaan? Jos ympärillä on kauheasti ihmisiä, hässäkkää ja melua, siinä jää ruokailu tai unenpuute kakkossijalle, kun täytyy selvitä niistä sosiaalisista kiemuroista.

Istumapaikat tuottavat oikein kunnolla päänvaivaa. En osaa keskittyä muualla kuin reunapaikalla, mutta usein tulee tunne, että pitäisi istua siellä keskellä, missä muutkin. Tietoisuus siitä, että on niin sanotusti vankina keskellä, vie kaiken huomion opetuksen seuraamisesta. Ja entä sitten viittaaminen? Peruskoulussa numeroni olivat aina yhtä huonompia siksi, etten saanut viitattua, vaikka tiesin vastauksen. Nytkin osaan viitata vain, jos voin sulkea muut ympäriltäni istumalla reunassa.

Olen aina paljon poissa erilaisista ryhmätapahtumista. Siitä jää huono omatunto, mutta tarvitsen ajan latautua päivän ohjelmasta. Rento yhteisöllinen oleskelu, mikä monia vahvistaa, kuormittaa puolestaan minua. Jotkut luulevat käyttäytymiseni johtuvan heistä itsestään. Olen huomannut joidenkin puheliaiden tyyppien virheellisesti ajattelevan, että heidänkin pitäisi olla hiljaa, jos minäkin olen. Sitä viimeiseksi haluaisin! On vain mukavaa, jos ympärillä on puheliaita ihmisiä. Sitä paitsi sosiaalisuus ei ole jatkuvaa riehumista, kiljumista ja itsestään puhumista, vaan sitä, että osaa tulla toimeen kaikenlaisten ihmisten kanssa.

Onneksi opiskelutoverit kuitenkin ovat olleet ystävällisiä!

Tiia-Maria Tuominen
Kirjoittaja on 23-vuotias opiskelija, jolla on todettu aspergerin oireyhtymä. Hän haluaa levittää tietoa oireyhtymästä ja nähdä paljon maailmaa.

Lue myös nämä Tiia-Maria Tuomisen kirjoitukset:
Asperger ja small talkin vaikeus
Asperger tekee arjesta suoritusta
Asperger suoritusyhteiskunnassa