De obesitate

Artikkelissa opiskellaan latinaa. Tekstistä käy myös ilmi, että roomalaiset hoitivat muun muassa ylensyöntiään ja -juontiaan kaalilla. Marcus Porcius Cato on kirjoittanut: ”Jos haluat pidoissa juoda ja syödä yllin kyllin, niin syö ennen pitoja mielin määrin kaalia etikan kera, ja pitojen jälkeen vielä viitisen lehteä. Tuntuu kuin et olisi syönyt lainkaan ja voit juoda niin paljon kuin tahdot.”

Roomalaisen elämänmuodon eksessit, kuten runsaat pidot, lienevät useimmille lukijoille tuttu asia. Kun pitovieraiden ventriculusten elastinen kapasiteetti alkoi olla käytetty, ei suinkaan ollut kotiinlähdön aika, vaan lisää tilaa saatiin indusoimalla vomitus eli kreikkalaisittain emesis. Toki jotkut yksilöt venyivät roomalaisellakin mittapuulla äärimmäisiin saavutuksiin, ja näitä ylisuorittajia kuvaava sanasto on pohjana myös eräille nykylääketieteen termeille. Vaikka edones ja mandones saattavat äkkiseltään kuulostaa gallialaisilta heimoilta, kyseessä olivat perusroomalaiset henkilöt, jotka olivat ymmärtäneet periaatteen edimus ut vivamus, syömme elääksemme, käänteisellä tavalla, praepostere.

Latinan syömistä tarkoittava verbi on edere (edo, edi, esum). Verbin partisiipista on etuliitteellä johdettu adjektiivi ob-esus, joka tarkoittaa lääketieteessä suunnilleen samaa kuin peruslatinan pinguis ja crassus – lihava, paksu – joskin painotus on tilan hankitulla etiologialla. Ruoan tunkemisesta itseensä (tai kaveriinkin) saatettiin käyttää verbiä farcire (farcio, farsi, fartum), josta on myös johdettu lääketieteen termi in-farctus. Tämä ei tietenkään implikoi, että ylensyöminen olisi välttämättä infarktien syynä, vaan molempien käyttöyhteyksien taustalla on verbin perusmerkitys ahtaa tai tunkea.

Ylensyömisen lieveilmiöitä kuvaavat verbit eructare, röyhtäillä, ja pedere (pedo, pepedi, peditum), pierrä. Ensiksi mainittu on jättänyt lääketieteeseen substantiivin eructatio. Jälkimmäinen verbi on puolestaan korvattu kaunistelevalla termillä flatus, joka oikeastaan tarkoittaa puhallusta. Oksentamista tarkoittava ­vomere (vomui, vomitum) on tuttu edellä mainitusta vomitus-substantiivista. Jos kyse on toistuvasta aktista, siis oksentelusta, vivahteikas latinan kieli antaa mahdollisuuden ilmaista tämänkin nyanssin verbillä vomitare.

Lue lisää: Medicina inter arma

Roomalaiset tiesivät hyvän lääkkeen ylensyöntiä ja -juontia vastaan. Se on kaali. ”Brassica est quae omnibus holeribus antistat, eam esto vel coctam vel crudam” eli ”Kaali on kaikista vihanneksista paras, syö sitä raakana tai kypsennettynä”. Näin kirjoittaa Marcus Porcius Cato teoksessaan De agri cultura. Kaalista tietää nykyihminenkin ainakin sen, että siitä tehty laiha keitto on erinomainen vatsantäyte laihduttajalle. Caton mukaan kaali, varsinkin viinietikalla höystettynä, edistää ihmeellisellä tavalla ruuansulatusta, tekee oivalliseksi ulosteen, ja virtsa on terveellistä moneen käyttöön. Tämän perään Cato ei lisää, että Karthago olisi tuhottava, vaan neuvoo: ”Jos haluat pidoissa juoda ja syödä yllin kyllin, niin syö ennen pitoja mielin määrin kaalia etikan kera, ja pitojen jälkeen vielä viitisen lehteä. Tuntuu kuin et olisi syönyt lainkaan ja voit juoda niin paljon kuin tahdot.”

Samaisessa Maanviljelyksestä-teoksen kohdassa (156-7; ilmestynyt suomeksi nimellä Herrasmiesmaanviljelijän käsikirja), Cato antaa erilaisia kaalireseptejä varsinkin suolistovaivoihin mutta myös haavojen hoitoon, turvotuksiin, paiseisiin, nyrjähdyksiin, nivelvaivoihin, unettomuuteen, vanhuudenheikkouteen, sieraimen polyyppeihin, huonokuuloisuuteen ja syyhyyn. Yleinen heikkous paranee, jos kylpee kaalia syöneen ihmisen virtsassa. Tämä neste auttaa myös silmävaivoihin, päänsärkyyn, hartiakipuihin ja kuukautisvaivoihin. Pahoihin vatsanväänteisiin taas on oivallista kypsäksi keitetty kaali, jossa on suolaa, ohrajauhoja, roomankuminaa ja oliiviöljyä. Virtsaamisvaikeuksiin puolestaan auttaa puolikypsä kaali öljyn, suolan ja roomankuminan kera. Ainakin varttuneemmat kansalaiset muistavat ajat, jolloin imettävät naiset hoitivat rintarauhastulehdustaan menestyksellisesti kaalinlehdillä.

Catolta on säilynyt myös runomittaisia elämänohjeita: Sit tibi praecipue, quod primum est, cura salutis. Tempora nec culpes, cum sis tibi causa doloris. ”Terveys on tärkein, pidä siitä erityisen ­hyvää huolta. Olosuhteita älä syytä, jos itse olet särkyysi syyllinen”(Disticha Catonis 2,30).

Teksti on julkaistu Lääkärilehden Columna Latina -palstalla lehdessä 5/15.

Työryhmä:
Kimmo Kemppainen
Arto Kivimäki
Antti Jääskeläinen
Ylermi Luittinen
Martti Vastamäki

Toimittaja: Hannu Ollikainen, Lääkärilehden vastaava päätoimittaja

Kuva:
Panthermedia