Kaikkea kipua ei voi selittää

Kolme neljästä yleislääkärin potilaasta kärsii MUS-oireista, vaivoista, jotka jäävät ilman selitystä (medically unexplained symptoms). Jollei yleislääkäri päädy hoitamaan oiretta, vuoroon astuu erikoislääkäri, joka etsii vaivalle todennettavaa ”syytä” ja kulkee kokonaisuudesta osiin. Mikä ruumiinosa, mikä elin, mikä toiminto, mitkä solut, mitkä molekyylit?

Kipulääketiede on keksinyt MUS-kivuille diagnooseja, jotka nimeävät, koska emme pysty selittämään. Ne vastaavat kysymykseen ”miten”, mutta eivät ”miksi”.

Fibromyalgia, päänsäryt, monimuotoinen paikallinen kipuoireyhtymä, temporomandibulaarinen häiriö, idiopaattinen kipu… Keksittykin diagnoosi vapauttaa: ympäristö tunnustaa sairauden ja oikeuttaa kärsivän rooliin maailmassa, jossa siihen tarvitaan biolääketieteellinen vahvistus. Potilas kuitenkin jää kiertämään tutkimusten, hoitoyritysten ja vaihtuvien lääkärien noidankehää, kunnes luovuttaa.

Kivun tausta on unohdettu

Hoidamme kroonista kipua huonosti, koska meillä on taipumus unohtaa ne tärkeät psyko­logiset, sosiaaliset ja kulttuuriset tekijät, jotka vaikuttavat kivun syntyyn, sen tutkimiseen, ­käsittämiseen ja myös hoitamiseen. Pidänkin osallisina nimettömän kivun syntymiseen ajallemme tyypillistä vieraantumista omasta ruumiistamme, lääketieteellistä ajattelua määrit­tävää ruumiin ja sielun kahtiajakoa, ihmisen ­ymmärtämistä koneena, lisääntyvää koko elämän ja sen ongelmien medikalisaatiota sekä yhä ­pahenevaa työelämän ja muunkin maailman mielettömyyttä.

Länsimaisen kulttuurin selitysmalli ruumiille ja sen vaivoille on anatomis-biologinen ja sitä värittää lääketieteellinen tietämys. Ruumis on myös sosiaalinen konstruktio, joka ilmentää ajallemme tyypillistä individualismia. Muokkaamme sitä ja teemme siitä mieleistämme ihanneruumista. Kun ihminen on terve, ruumista ei huomaa. Mutta kun kipu, väsymys, sairaus ja menetykset supistavat elintilaamme, se jättää meidät pulaan.

Olemme kaikki sisäistäneet vallitsevan lääketieteellisen alakulttuurimme niin itsestään selvästi, että meidän on vaikea katsella sitä ulkopuolelta. Antropologisesta näkökulmasta käsin biolääketiedekin on osa yhteiskuntaa, ja niinpä sekin on kulttuurinen luomus.

Monien tutkijoiden mielestä aivokuvantamisen keinoin on nyt osoitettu, että krooninen kipu on aivosairaus. Väitteellä on monenlaisia, sekä positiivisia että negatiivisia seuraamuksia. Positiivinen vaikutus on, että kipua ei pidetä vain jonkin muun sairauden oireena, vaan se voidaan käsittää ongelmaksi sinänsä. Negatiivisia vaikutuksia on kolme: Kivun medikalisoiminen muuttaa lääkärin ja potilaan välisen dialogin koskemaan vain aivoja, ei koko ihmistä omassa elämäntilanteessaan. Se muuttaa sosiaalista dialogia terveydenhuollon korvausjärjestelmissä, jos kipu legitimoidaan aivokuvantamisen tuloksella. Se on jo nyt vaikuttanut kipututkimukseen, jonka keskiössä ei enää ole potilas, vaan aivoista otettu kuva.

On unohdettu, että mikä tahansa tutkimus­tulos tulisi selittää ainoastaan vastauksena kliiniseen kysymykseen, ja se toimii ainoastaan ­yhteydessä potilaan valittaman vaivan aiheuttamaan toimintakyvyttömyyteen. Patologinen ­löydös ei ole sairaus. Diagnoosien tarkoitus on auttaa ­ihmisiä, eivätkä ne ole itsetarkoitus. Kunnian­himossamme me lääkärit unohdamme, että mandaattimme on saatu ainoastaan kärsiviltä potilailta.

Kipu jättää meihin jäljen

Vain modernille lääketieteelle on ominaista puhtaasti kolmannen persoonan objektiivinen näkökulma kipuun ja kärsimykseen. MUS-­oireet voivat olla vetoomus toisille ihmisille. Ruumis alkaa puhua silloin, kun ihmiseltä itseltään puuttuvat sanat. Kivun ja kärsimyksen todellinen syy saattaa selvitä pitkässä hoitosuhteessa, kun huomio kohdistetaan elimestä ja hermosoluista itse ­ihmiseen, hänen elämäntilanteeseensa, historiaansa ja elinympäristöönsä.

Aivojen kuvantamismenetelmien avulla on voitu jo nähdä, miten tunnekokemukset muokkaavat aivotoimintoja. Tiedetään myös että sekä fyysisistä syistä johtuva kipu että sellainen ”idiopaattinen” tai ”psykologisista syistä johtuva” kipukokemus, joka ei selity biolääketieteellisten tutkimusten tuloksilla, paikantuvat aivoissa samoille alueille ja näkyvät samalla tavoin ­aivojen funktionaalisissa kuvauksissa. Sekä tunne- ja oppimiskokemukset että kipu jättävät meihin pysyvän, rakenteellisen jäljen. Sananmukaisesti: ruumis muistaa.

Aivokuvantaminen näyttää ajatuksen, mutta ei sitä, mitä ajatellaan. Voimme seurata kahdesta suunnasta tapahtumaa, tässä tapauksessa ­kipua, joka on yhtä aikaa psyykkinen ja ruumiillinen, yhtä aikaa hermotoimintaa ja tunnetta. Ei ole mielekästä ajatella, että toinen olisi tärkeämpi ja toinen vähemmän tärkeä, saatikka että ­hermotoiminta olisi tunteen ”syy”. Voi olla, että ­lopulta juuri neurotieteiden avulla voimme ­jonain päivänä ymmärtää paremmin ­ihmistä psykofyysisenä kokonaisuutena.

Anneli Vainio
LT
Douleurs Sans Frontières, Kambodza

Aiheeseen liittyvää kirjallisuutta

Scarry E. The body in pain. Oxford: Oxford University Press 1985.
Sullivan MD, Cahana A ym. What does it mean to call chronic pain a brain disease? The Journal of Pain 2013;14:317–22.
Vainio A. Nimeä vailla. Kohtaamisia kivun kanssa. Helsinki: Kirjapaja 2007.

Kuva:Panthermedia

Julkaistu Lääkärilehdessä 18/2015.