Läheteralli palauttaa lähtöruutuun

Keskussairaaloiden rakentaminen 1950-luvulla ja kansanterveyslaki terveyskeskuksineen 1970-luvulla olivat suomalaisen terveydenhuollon suuria tarinoita. Mutta onko suurten tarinoiden aika Suomen julkisessa terveydenhuollossa ohi?

1990-luvun lamasta lähtien julkisen terveydenhuollon tarina ei ole kertonut väestön terveyden parantamisesta vaan säästämisen pakosta. Rahaa on kulutettava vähemmän mutta vuosi vuodelta on silti tehtävä enemmän. Sisäisessä laskutuksessa miljoonia katoaa mystisellä tavalla, ja taas on löydettävä säästökohteita.

Lieneekö säästämispakon tulosta vai yksilökeskeisen ilmapiirin seurausta, että ihmisistä huolehtiminen on vähentynyt siitä, kun 1980-luvulla olin vastavalmistunut lääkäri?

Ainakin täällä Kehä III:n ahtaammalla puolella, pääkaupunkiseudulla käy usein niin, että päivystyksessä käyneen potilaan täytyy hakea omasta terveyskeskuksestaan lähete sairaalaorganisaation ajanvarauspoliklinikalle – vaikka erikoissairaanhoitoon tehtävän lähetteen tarve olisi päivystyksessä todettu. Vaikka potilas on jo ollut julkisen terveydenhuollon järjestelmän sisällä, hänen täytyy palata lähtöruutuun.

Kun potilaat sitten yrittävät saada vastaanottoaikaa vajaamiehitetystä terveyskeskuksesta, moni turhautuu ja kääntyy yksityislääkärin puoleen. Potilas tutkitaan yksityissektorilla tai privaattierikoislääkäri tekee lähetteen, jonka tarve todettiin jo potilaan käydessä päivystyksessä. Ylimääräinen lähetteenhakemiskäynti kuluttaa julkisen terveydenhuollon resursseja, yksityislääkärikäynti potilaan rahoja, ja kummassakin vaihtoehdossa kulutettiin potilaan aikaa ja hoitoonpääsy viivästyi.

Jos lähetteenhakemismenettelyyn pakottaa jokin toimintaohje tai -sääntö, kyseenalaistan sen järkevyyden. Jos sääntö on olemassa, onko kukaan tutkinut sen vaikuttavuutta?

Pertti Saloheimo
Kirjoittaja on LT ja neurologian erikoislääkäri.

Oletko jo lukenut nämä?