Elämä vakavien sairauksien ristiaallokossa

Elämä vakavien sairauksien ristiaallokossa Kuva 1 / 1

On paljon asioita mitä ei tule ajatelleeksi silloin kun terveys on hyvä. Koko elämä voi kuitenkin muuttua hetkessä, kun terveys alkaa sanoa irti elinikäistä sopimustaan.

Olen jo pienestä harrastanut urheilua ja liikkuvaa elämää. Monenlaista tein: juoksin, pelasin erilaisia pallopelejä, harrastin yleisurheilua, jopa nyrkkeilin. Painonnostoa pääsin ensimmäisen kerran koittamaan 11-vuotiaana. 17-vuotiaana armeijassa ollessani tutustuin penkkipunnerrukseen ja siitä sekä voimanostosta on sen jälkeen tullut elämäni ja harrastukseni vuosikymmeniksi. Muutoinkin elämäni on ollut aktiivista tekemistä. 

Harrastukset ovat perheeni ohella olleet minulle henki ja elämä, enkä koskaan ajatellut sairastuvani flunssaa kummempaan sairauteen. Aluksi ainoastaan harrastin, mutta ajan myötä harrastuksesta tuli minulle enemmän eli toinen elämä.

Urheilemisen ja liikunnan lisäksi aloin omia itselleni myös vastuunkantajan roolia. Silloisella työpaikallani otin liikuttajan roolin. Urheiluseuratoiminta alkoi kiinnostaa. Keräsimme useampia seuroja yhteen ja aloimme kehittää lajiamme ja lajiyhteistyötä porukalla. Mukaan tuli lajiliittotoiminta, kansainvälinen tuomaritoiminta, liiton päävalmentajuus ja valmentajakoulutuksen rakentaminen yms.

Vuosikymmenien aikana tiesin, että olin tehnyt asiat mm. harjoittelussa oikein, koska minulle ei tullut – enkä uskonut tulevankaan – isompia loukkaantumisia. Ensimmäinen takaiskuni tapahtui lähes päivälleen 30 vuotta siitä, kun nostin ensimmäistä kertaa penkkipunnerrusta. Sain vakavan olkapäävamma SM-kisoissa. Silloin tutustuin kipuun, joka kovuudessaan vei tajun. Se oli kovin kipu mikä minulla koskaan on hetkellisesti ollut. Mutta tämäkin oli vain urheiluvamma.

Parisen vuotta tuon jälkeen olin jo kunnossa, mutta en silloinkaan vielä tiennyt, mitä on kun sairastuu vakavasti. Näihin aikoihin alkoi minussa varmaankin kehittyä se iso juttu. Tuntuu kuin elämä olisi valmistellut kestämään tulevan. Kun täytin 50 vuotta, alkoi elämässäni aivan uusi luku. Työpaikkani myytiin altani ja sairastuin masennukseen. Tuona vuonna kävin vielä monet kansalliset arvokisat kilpailijana läpi. Tämän vuoden olin laittanut omassa mielessäni uran viimeiseksi kisavuodekseni.

Noihin aikoihin kerroin lääkärille ajoittaisista, oudoista huimauskohtauksista. Hän totesi juurikaan tutkimatta, että kyse on asentohuimauksesta. Minulla oli verenperintönä verenpainetauti, lisäksi sain 2 tyypin diabeteksen ja kolesteroliarvot keikkuivat korkealla. Sairastin toisin sanoen metabolista oireyhtymää ja masennusta. Oli ensimmäinen kerta elämässäni, kun jouduin laittamaan omat arvoni uusiksi. Jouduin luopumaan paljosta, mutten kaikesta. Rupesin omalla tavallani taistelemaan takaisin elämään. Painoni oli noussut lääkitystenkin vuoksi todella paljon. 

Otin itseäni niskasta kiinni. Koskaan ei tullut edes mieleen, että antaisin mokomille sairauksille lopullisen määräysvallan elämässäni. Kaikki alkoi jälleen rullata kohdilleen, sillä painon kanssa olin edennyt suunnitelmani mukaisesti ja uusi työurani antoi elämälleni lisäpotkua. "Asentohuimausta" esiintyi säännöllisin väliajoin.

Muutama vuosi takaperin minulta meni sananmukaisesti jalat alta. Suorilta jaloilta tipahdin tyhjyyteen. Sain ensimmäisen kerran selittämättömän tajuttomuuskohtauksen. Lääkäri sanoi sen enempää tutkimatta, että tajuttomuuskohtaus johtui ortostaattisesta verenpaineesta. Näitä kohtauksia tuli reilun puolentoista vuoden aikana muutamaan otteeseen. Laboratoriokokeet näyttivät normilukemia ja terveyskeskuslääkäri sanoi tietävänsä, ettei päätä kannata kuvata, koska kohtaukset johtuvat verenpaineesta. Itse pyysin useampaan otteeseen pääsyä kuvauksiin; jo siitäkin syystä, että paino romahti kovaa tahtia alaspäin ja lihasvoimat hävisivät. Omin avuin en enää päässyt ilman tukea ylös makuuasennosta.

Kesällä 2014 tuli sitten se suuri räjähdys. Elokuisena iltayön tunteina heräsin aivan kamalaan oloon. Tästä alkoi korpitaivallukseni yön rankkoine kohtauksineen. Vaimoni löysi minut tiedottomassa tilassa WC:stä. Sairaalassa juttelin lääkärin kanssa kaikesta silloisesta ja aiemmista tapahtumista. Aamulla hän tuli luokseni ja kysyi, eikö sinulle todellakaan ole näinä vuosina tehty päänkuvauksia. Tämä lääkäri pelasti henkeni laittaessaan minut jatkotutkimuksiin. Oikeanlaiset laboratorionäytteet ja MRI kertoivat mikä minulla oli: massiivinen kasvain aivolisäkkeessä. Itse aivolisäke oli puristuksissa ja oma hormonintuotantoni oli hiipumassa kokonaan, myös lisämunuainen ja kilpirauhanen olivat vaarassa. Kookas intra- ja suprasellulaarisen heterogeenisesti tehostuva makroadenooma – näin lyhyesti siis.

Ajallaan menin sairaalaan kuulemaan tuomiotani. Oli kova paikka uskoa, että suurta luottamustani ansainnut lääkäri ei ollut kuunnellut, mitä olin hänelle kertonut vuosien mittaan terveydessäni tapahtuneista muutoksista.

Elämäni muuttui kuin taikasauvan heilautuksella. Mikään ei enää ollut entisellään. Vai oliko? Oli hetki aikaa tutustua sairauteen. Erittäin harvinainen kasvain ja nähtävästi vain yksi kohtalotoveri Suomessa. Nykyisin ystäväni oli sairastunut samaan sairauteen jo nuorena. Hän kertoi minulle, ettei ollut uskoa silmiään lukiessaan blogikirjoitustani. En ollutkaan luulosairas, kuten hän tuntemuksistaan sanoi. Vuosia hän oli "samista" etsinyt. Sairauteni lisäksi, kuten ystävällenikin, lisäharmiksi tuli myös sarjoittainen päänsärky eli Hortonin neuralgia.

Laitoin jälleen omat arvoni uusiksi. Päätin etten helpolla päästä irti vanhasta elämästäni. Kyllähän moni asia vaikeutuu, varsinkin kroonisen päänsäryn kanssa. Olen kuitenkin päättänyt, että tietyllä asenteella marssitaan hamaan loppuun asti. Olen myös valinnut kipulääkkeettömän elämän, koska en vaan aio kaiken muun lisäksi menettää toimintakykyäni. Harrastukseni olen pitänyt ja paljon olen lisääkin ottanut. En ehdi kovinkaan paljoa edes ajatella sairauksiani. Olen elämässäni tullut siihen lopputulokseen, ettei vakava sairastuminen aina ole pelkästään menetys. Varmaan olen jollain lailla parempi ihminen kuin aiemmin, ainakin ymmärrän sairastuneita ja heidän tuntemuksiaan aivan toisella tavalla kuin aiemmassa elämässäni.

Arto Hannolin
Kirjoittaja on 59-vuotias voimailua ja voimanostoa koko ikänsä harrastanut mies. Hän on Suomen Kipu ry:n hallituksen jäsen ja Helsingin aluevastaava sekä vertaistukiryhmän vetäjä.

Lue myös:
Ystävyys auttaa jaksamaan
Kipu ei ole mukava matkakumppani
Vertaistuki on elämänlanka
Päänvaivana sarjoittainen päänsärky

Oletko jo lukenut nämä?