Suru vaatii osansa

Muistattehan – puoli vuosisataa sitten – ainakin maaseudulla naisilla oli lähiomaisen kuoltua tapana pitää suruhuntua. Sen viesti oli selvä: lähesty minua varovasti, kunnioittaen. Huntu merkitsi surijan reviirin; hunnun takana oli yksityinen maailma. Huntua kannettiin tietty aika, tummaa vaatetusta vuosi. Leskeksi jäänyt otettiin koko kylän voimalla huolenpidon piiriin, vietiin ruokaa koko perheelle, huolehdittiin pyykistä ja kodista kaikin puolin. Kukaan ei kysynyt mitä kuuluu tehdä, sanoa, se oli opittu sukupolvien jatkumossa. Yhdessä tekeminen, hautajaistarjoilua myöten, antoi työn lomassa tilaisuuden puhua ja itkeä yhdessä. Lapsuudenkotini oli Karjalan rajalla, joten olin tottunut itkijänaisiin, jotka valtasivat surutalon ja kynttilänvalossa itkivät itkemistään, kunnes itku loppui kuin itsestään. Mummuni, pienenpieni, pitkälettinen, 13 viimeistä elinvuottaan sokeana, halvaantuneena sängystään ohjeita antavana suvun päänä sanoi: Anna surun tulla, anna surun olla, anna surun mennä.

Ei ole yhtä oikeaa tapaa surra. Ihminen ilmentää omaa persoonallisuuttaan tässäkin asiassa. Yksi itkee, toinen kertoo minkälainen ihminen poisnukkunut oli, kolmas kivettyy ja mykistyy, neljäs alkaa touhuta tarpeellista ja tarpeetonta, viides harppoo väkisin surun yli – vain huomatakseen myöhemmin, että suru odottaa, vaatii osansa.

Ei myöskään ole sopivaa hetkeä kuolla. Joka kerta kuolema jättää surun, kaipauksen. Jälkeenjääneet usein sanovat, että olisi pitänyt sanoa useammin: rakastan sinua, olet minulle tärkeä. Suomalaiselle tunteiden ilmaiseminen on vaikeampaa kuin esim. Välimeren maiden ihmisille, mutta kyllä niitä tunteita on, aitoja ja vilpittömiä. Se, että menee ja tekee jonkin konkreettisen työn toisen puolesta, on viesti: välitän, olen vierelläsi. Äitini kuolemasta tulee toukokuun lopussa 30 vuotta. Hän nukkui pois paljon sairastettuaan. Joka ikinen äitienpäivä tunnen itseni orvoksi, vaikka itsekin olen äiti. Isäni tapa surra oli touhuaminen, ja minä en ehtinyt tehdä mitään kun hautajaisjärjestelyt olivat jo viimeistä myöten tehty. Isäni kuoli 2003 ja vasta silloin kävin läpi molempien vanhempieni surutyön.

Miksikö juuri nyt puhun surusta? Siksi, ettei kuolemakaan jätä tehtäväänsä, vaikka jälkeenjääneet olisivat halunneet vielä yhden joulun, vielä yhden kevään. Lapsuudenystäväni joutui ottamaan vastaan tiedon puolisonsa menehtymisestä vaikean sairausrupeaman jälkeen. Valon juhlan, juhannuksen aikoihin. On kuitenkin yksi asia josta selviäminen vaatii liki yli-inhimillisiä voimia ja se on oman lapsen kuolema, pikkuisena tai aikuisena.

Suruhuntu – kuvitteellinen tai aito – on kuin hyvä ystävä, se suojelee, antaa surijan olla omassa rauhassaan, sanoja ei tarvita. Läsnäoloa kyllä. Lämpimästi myötäelävin aatoksin.

Elämä,
kaislan varjo
veden sylissä.

(Anja Laitinen)

Mervi Räihä
Kirjoittaja on sairastanut Parkinsonin tautia kohta 20 vuotta.

Kuva: Arja Pasila

Oletko jo lukenut nämä?