Yleislääkärin täytyy osata hoitaa kaikki potilaat ja tämä pätee myös keuhkoahtaumatautiin. Käypä hoito -suositus ja paikalliset hoitoketjut edellyttävät, että keuhkolääkäriä konsultoidaan vain tietyissä tilanteissa. Emme kuitenkaan oikeastaan tiedä, kuka keuhkoahtaumaa hoitaa.
Kanadalaiset selvittivät asiaa terveydenhuollon hallinnon tietokannasta huhtikuusta 2014 huhtikuuhun 2015. Siitä kirjattiin käynnit terveydenhuollossa ja sairaalahoidot potilailta, joilla oli keuhkoahtaumatauti ja ikää yli 35 vuotta. Lisäksi kirjattiin, minkä erikoisalan hoidossa potilas oli.
Tietokannasta löytyi 895 155 potilasta. Heistä 56 533 (6,3prosenttia) ei käynyt kertaakaan lääkärissä tutkimusvuoden aikana. Yleislääkärin tapasi 802 327 potilasta (89,6 prosenttia). Keuhkolääkäriä konsultoitiin 95 782 potilaasta (10,7 prosenttia), mutta jonkin toisen erikoisalan lääkärin tapasi 736 496 potilasta (82,3 prosenttia), esimerkiksi kardiologin 218 997 (24,5 prosenttia).
Sairaalahoitoa vaativan pahenemisvaiheen koki 32 473 potilasta (3,6 prosenttia). Heistä 30 prosenttia tapasi keuhkolääkärin. Niistä, joilla pahenemisvaiheita oli useampia, keuhkolääkärille päätyi 43,7 prosenttia. Potilaista, joilla ei ollut sairaalahoitoa vaativaa pahenemisvaihetta, 9,9 prosenttia pääsi keuhkolääkärin juttusille.
Yleislääkärit hoitivat siis keuhkoahtaumatautipotilaat pääosin. Keuhkolääkärin rooli hoidossa vaikuttaa vähäiseltä. Potilaat päätyivät useammin kardiologin kuin keuhkolääkärin hoitoon. Osin tämä johtuu liitännäissairauksien hoidosta.
Uskoisin, että tulokset olisivat samansuuntaisia myös Suomessa. Voisi olla tarpeen tutkia, milloin potilas kannattaa lähettää keuhkolääkärille, jotta hoidon tavoitteet – oireiden hoito ja pahenemisvaiheiden vähentäminen – toteutuisivat paremmin. Tämä saattaisi vähentää kustannuksiakin.
Lähde: Cho EE, Mecredy GC, Wong HH ym. Which physicians are taking care of people with COPD? Chest, verkossa ensin 18.1.2019. doi: 10.1016/j.chest.2018.12.018
Kirjoittaja
Heikki Ekroos
Kuva
Fotolia
Artikkeli on julkaistu ensin Lääkärilehdessä 14/2019.
