Lesboparin ehkäisy ja muita heteronormatiivisia mokia

Harvoin kyse on suoranaisesta homofobisuudesta, mutta siltä se syystäkin monista HLBT-ihmisistä vaikuttaa, kirjoittaa lastenpsykiatri, psykoterapeutti ja tietokirjailija Janna Rantala.

Lesboparin ehkäisy ja muita heteronormatiivisia mokia Kuva 1 / 1

Pidin erikoistumisaikana äitiysneuvolaa, kun jälkitarkastukseen tuli naispari. Synnyttänyt äiti oli tutkittu, synnyttämättömän äidin sylissä napottava vauva ihailtu ja oli tärkeimmän keskustelun aika. Takanani oli liian pitkä aamupäivä, liian vähän työvuosia ja liian vahva perusajatus, joten minä likka sitten pamautin kysymään miten ehkäisy oli ajateltu hoitaa.

Pari katsoi pitkään, varmaankin punniten ihmisen anatomian ja fysiologian tuntemustani. Pahoittelin, mutta olihan siinä selittelyn maku. Moka mikä moka.

Meitä heteromokaajia on muitakin. Ei sentään sama naispari oli käymässä pakollista adoptioneuvontaa, jotta yhdessä odotettu poikavauva virallistettaisiin myös ei-synnyttäneen äidin lapseksi. Muutoinkin harmittavan epäoikeudenmukaisessa tilanteessa työntekijä kysyi vanhemmilta, kuka mahtaa opettaa pojan puskapissalle. Sosiaalinen media repesi, puskapissakouluttajia ilmoittautui, koko ”sossujen” ammattikunta tuomittiin.

Ymmärrettävää sinänsä. Homo-, lesbo-, bi- ja transihmisillä (HLBT) on arkipäivässä paljon kestettävää. Pissaamisen ja lisääntymisen peruskuvioiden tulisi hahmottua viimeistään viisivuotiaalle, vaikka hän sittemmin olisi opiskellut ihan yliopistossakin. Oman lapsukseni taustalla oli niin vahva hetero-oletus, että ymmärsin virheeni vasta parin reaktiosta.

Heteronormatiivisuuden kukoistuksen huomaa vielä selvemmin tilanteissa, joissa arvaillaan ihmisten välisiä suhteita. Vastaanotolla vaikuttaa olevan lapsi, äiti ja saattamassa ehkä naapurin rouva? Isä, lapsi ja enohan ne siinä istuvat odotushuoneessa. Kuorsauksestaan kertoneelta miespotilaalta tiedustellaan häiriintyykö vaimon uni. Tässä sote-ihmisillä olisi skarpattavaa. Harvoin kyse on suoranaisesta homofobisuudesta, mutta siltä se syystäkin monista HLBT-ihmisistä vaikuttaa. Potilas voi toki rikkoa hetero-oletuksen ottamalla asian itse puheeksi, mutta hölmöltä se tuntuu jos on kuorsauksestaan valittamassa.

Muutoksen alku on oman ennakkokäsityksensä tiedostaminen. Seuraava askel on toisen silmin katsominen, johon psykoterapeutti Jussi Nissinen on antanut hyvän vinkin: Astukaa työpaikallenne siitä ovesta, josta asiakkaat tulevat. Silmäilkää läpi aulan julisteet, ilmoitustaulut, koristeet. Löytyy jotakin, josta seksuaaliseen vähemmistöön kuuluvat ihmiset voisivat huomata tulevansa huomioiduiksi? Onko joka julisteessa äiti, isä ja lapsi? Hymyilevä heteropari? Löytyykö sateenkaarilippua, HLBT-ihmisille erityisesti suunnattujen palveluiden mainoksia? Onko kaikille sukupuolille sopivaa vessaa?

Aulatiloja on helpompi tuunata kuin ihmisten normatiivisuuksia. Onneksi Seta, Monimuotoiset perheet ja muutkin toimijat kouluttavat aiheesta. Ammattilaisen vastuulle jää huomata oma koulutustarpeensa. Synnytyksen jälkitarkastusta tarkkaileva vauva säästyi vielä tökeryydeltäni, mutta hän kasvaa nopeasti. Mitä hänen tarkat silmänsä näkevät tulevina vuosina terveydenhuollossa asioidessa? Lapsi kyllä huomaa, hyväksytäänkö hänet ja vanhemmat. Toivoisin, ettei hänen tarvitsisi tuntea kuuluvansa ”Ai te olette niitä, kato minulla ei ole kokemusta” -perheeseen.

Janna Rantala

LL Janna Rantala on lastenpsykiatri, psykoterapeutti ja tietokirjailija, joka myös kouluttaa lastenpsykiatriaan ja vanhemmuuteen liittyvistä aiheista.

Luo myös nä­mä Ran­talan kirjoi­tukset:
Mis­tä tun­net sä lää­kärin – tai po­tilaan?
Lää­käri erehtyy poti­laasta
Minun työpaikkani vai sinun hoito­paik­kasi?

Oletko jo lukenut nämä?

Terveyskirjasto.fi