Autoa korjatessa autoon ei satu. Jos jokin pultti ei irtoa, sen voi sahata poikki ilman että auto siitä kärsii. Uutta osaakin voi sovitella kaikessa rauhassa. Auto jaksaa kyllä odottaa ja sietää kopsuttelut ja hytkyttelyt ja jos jonkinlaiset vääntelyt.
Toista on ihmisten kanssa. Olin taannoin eräässä operaatiossa, jossa eräs ”pultti” minussa ei tahtonut irrota. Tarvittiin aikaa. Kokeiluja. Monenlaista pultin pyörittelyä. Yritin olla hyvä ja kärsivällinen auto, mutta tällä kertaa olinkin jo valmiiksi huonovointinen ja sairastelun heikentämä. Päästyäni ulos sairaalasta huomasin, että käteni tärisivät.
Palattuani kotiini vapina jatkui yhä. Olin aluksi reaktiostani ahdistunut. Mieleen nousivat kuitenkin silloin traumakirjallisuuden klassikkokirjassa, Kun tiikeri herää , kuvaillut traumareaktiot.
On tavallista, että niin eläimet kuin ihmisetkin alkavat vapista selviydyttyään turvallisuutta uhkaavasta tilanteesta. Reaktio on täysin normaali. Tilanteessa kehoon latautuneesta stressistä hankkiudutaan eroon vapinalla. Raflaavan esimerkin tällaisesta voi katsoa Youtubesta kirjoittamalla hakukenttään ”Impala shakes off stress.” Muistin lukemani asiat enkä enää säikähtänyt reaktiotani, vaan aloin tehdä ruokaa vapisevin käsin. Vähitellen vapina asettui ja koko operaatiokin alkoi hälvetä mielestä.
Valitettavan usein näin ei käy. Sarvela ja Liimatainen kuvaavat kirjassaan Kuka pelkää hammaslääkäriä – Haavoitettujen kokemukset terveydenhuollossa monenlaisia traumaattisia reaktioita hoitoon. Olen itsekin kuntouttavassa työssäni kohdannut monia ihmisiä, jotka ovat somaattisen hoidon jälkeen huonossa kunnossa eivätkä yksin somaattisen vaivansa takia vaan myös siksi, että heitä on hoidettu.
Taustalla on saattanut olla altistavia tekijöitä. Jollakin on taakkanaan lapsuuden seksuaalista hyväksikäyttöä, jollakin toisenlaista väkivaltaa – tai sitten jotain muuta. Sairastuttuaan ja jouduttuaan (l. päästyään) hoitoon ovat kehoon kajoavat toimenpiteet ja täydellinen avuttomuus niiden edessä olleet uudelleen traumatisoivia. Joskus hoito on ilman erityistä trauma-alttiuttakin ollut itsessään niin kamalaa, että se on ollut yksilölle liikaa.
On tärkeää ymmärtää, että hoidossa voidaan kokea niin fyysisen kuin henkisenkin kudoksen rikkoutumista.
Henkiseen kudokseen syntyvää vauriota ei paljasta yksikään magneettikuva tai verikoe, silti se on yhtä todellista kuin somaattinenkin vaurio. Tuo vaurio syntyy, jos se mitä koetaan, on yksilölle kontrolloimatonta ja koettu asia ylittää mielen kehykset. Kudos venyy, kunnes rikkoutuu, ainakin hetkeksi.
Minulla on sellainen käsitys, että hoidoissa käyvät ihmiset eivät aina miellä outoja kokemuksiaan traumaattisiksi. Sellainen voi tuntua intuitiivisesti väärältä. Hoidossahan annetaan hoitoa, siellä yritetään auttaa. Voi tuntua lähtökohtaisesti väärältä – ja myös häpeälliseltä – ajatella, että ei olisi kestänyt annettua apua.
Myös terveydenhuollon henkilökunta voi joskus ohittaa hoidon psyykkiset vaikutukset. Trauman hoidon kannalta tämä on valitettavaa, sillä keskeinen toipumisen edellytys on traumaattisen tapahtuman todentuminen yksilön mielessä. Siihen puolestaan tarvitaan usein toinen ihminen, joka ottaa asian todesta.
Hoitokulttuurilla on merkittävä rooli traumojen ehkäisyssä. Hyvää lähestymistapaa voisi nimittää traumainformoiduksi toiminnaksi. Traumainformoitu hoitohenkilökunta viestii potilaalle läsnäoloa ja osallisuutta sekä tukee aktiivisesti potilaan mieltä. Ehkä tärkeintä on ymmärtää, että asiat, jotka voivat tuntua normaalimielentilassa vähämerkitykselliseltä, ovat trauman syntyä tai uudelleen aktivoitumista edeltävässä mielentilassa merkittäviä.
Potilaana ollessaan huomaa, että pienilläkin teoilla ja sanoilla luodaan tunnetta siitä, ettei ihminen ole yksin. Yksinkertainen läsnäolo voi rakentaa mielessä nousevan tsunamin eteen esteen.
Kirjoitus on julkaistu aiemmin Lääkärilehden verkkosivulla.
Kirjoittaja on psykologi ja kirjailija.
