Puhelimitse annettu kognitiivinen terapia voi olla merkittävä apu masennuspotilaille. Yhdysvalloissa tutkittiin satunnaistetussa asetelmassa, voidaanko puhelimitse annetulla kognitiivisella terapialla parantaa masennuspotilaiden sitoutumista hoitoon verrattuna normaaliin vastaanotolla annettavaan kognitiiviseen terapiaan ja miten tämä vaikuttaa hoidon lopputulokseen eli depression vaikeusasteeseen.
Potilaat (n = 325) olivat perusterveydenhuollon potilaita, joilla oli vakava masennus. Puolet arvottiin kasvokkain tapahtuvaan kognitiiviseen terapiaan (18 tapaamista, á 45 min) ja puolet puhelimitse tapahtuvaan kognitiiviseen terapiaan (18 puhelinsessiota, á 45 min).
Puhelinterapiaa saaneista 21 % lopetti hoidon kesken, kasvokkain tapahtuvassa terapiassa käyneistä 33 % (p = 0,02). Hamiltonin depressiomittarilla mitattuna kasvokkain tapahtuvassa terapiassa potilaiden depressio kuitenkin lievittyi merkitsevästi paremmin sekä kolmen että kuuden kuukauden seurannassa. Myös potilaiden itsearviomittarilla (PHQ-9) masennus lieveni enemmän kuukauden kohdalla kasvokkain tapahtuvassa terapiassa. Kumpikaan ero ei kuitenkaan saavuttanut ennalta määriteltyä kliinisesti merkitsevän eron tasoa (Hamilton 3 pistettä, PHQ-9 5 pistettä).
Hoitomahdollisuuksien paraneminen ja väestön vanheneminen luovat mukanaan mahdottoman yhtälön: hoidon tarjoajat eivät riitä täyttämään kaikkia hoidon tarpeita. Erityisesti preventiossa on yhä enemmän kokeiltu telelääketieteen mahdollisuuksia. Tupakasta on vieroitettu menestyksellisesti tekstiviestein, sosiaalista mediaa on käytetty parantamaan eri kohderyhmien motivaatiota ja tietoisuutta hoidoista. Tämän tutkimuksen tulokset kertovat uusista, lupaavista hoitomahdollisuuksista niille, joiden on vaikea tulla tai sitoutua hoitoon. Seuraavaksi kannattaisi selvittää, miten näiden hoitojen yhdistelmä vaikuttaisi verrattuna pelkkään puhelin- tai vastaanottohoitoon verrattuna.
Mohr DC ym. Effect of telephone-administered vs face-to-face cognitive behavioral therapy on adherence to therapy and depression outcomes among primary care patients. JAMA 2012;307:2278–85.
Kaisu Pitkälä
professori
Kuva: Panthermedia
Julkaistu Lääkärilehdessä 35/2012.
