Mikä ihmistä vaivaa kun häntä ahdistaa, vaikka ahdistukselle ei olisi erityistä aihettakaan. Ei traumoja, eikä muutakaan erityistä syytä. Miten tällaiseen ahdistumiseen pitäisi suhtautua?
Me kaikki kuolemme, mikä on jokseenkin mahdoton asia käsittää yhden ihmiselämän aikana. Että ensin elämme ja sitten – emme elä. Psykologit ja psykiatrit hoitavat paljon posttraumaattista stressiä, mutta miten olisi pre-traumaattinen stressi? Elämä sen tiedon mukaisesti, että katto yllämme sortuu, emme tiedä milloin tai miten, mutta se lienee varmin asia minkä koskaan tulemme tietämään. Tätä voisi kutsua eksistentiaaliseksi ahdistukseksi, joka on filosofi Kierkegaardin mukaan seurausta ihmisen kuvittelukyvystä; siitä että ihminen yksinkertaisesti on sellainen kuin on. Elämme eräänlaisen perusahdistuksen kanssa, olkoonkin että aivot yleensä tehokkaasti inhiboivat omaa kuolemaa koskevan tiedon todellistumista.
Erään Virginian yliopistossa tehdyn tutkimuksen mukaan ihmiset inhoavat hiljentymistä. Osa tutkimukseen osallistujista jopa otti mieluummin lieviä sähköshokkeja kuin vietti 15 minuuttia hiljaisuudessa oman mielensä parissa. Mistä tutkimustulos kertoo? Kysymys on äärimmäisen mielenkiintoinen.
Elämä tarjoaa jatkuvasti muitakin ahdistuksen aiheita kuin sen rajallisuus. Televisio tai internetin uutissivut näyttävät esimerkiksi afgaanipakolaisia lentokentillä, ja haastateltujen puheista välittyy silkka kauhu. Jos katsojan peilisolujärjestelmä ja mielikuvitus toimivat, kuten niiden tulisi toimia, hän alkaa kokea luultavasti jonkinlaista huonoa oloa, vaikkei sitä juuri sillä hetkellä tiedostaisikaan.
Jotkut ahdistuksen aiheet ovat erityisen piileviä ja epämääräisiä, mutta voivat olla silti vaikuttavia. Työpaikan ruokapöydässä vegaanityötoveri esimerkiksi häiritsee ruokarauhaa selittämällä tuotantoeläinten kohtelusta, mistä puolestaan voi tulla mieleen joidenkin palvelutalojen tilanne. Ja yhtäkkiä nuo kaksi asiaa linkittyvät mielessä oudolla tavalla toisiinsa. Tuntevat olennot epämääräisissä oloissa, poissa silmistä, mutta aivan ilmeisesti ei riittävästi poissa mielestä.
Niin korviimme kantautuneet tragediat, arkipäivän huolet kuin eksistenssin ahdistuskin voivat alkaa vaatia huomiota, kun pysähdymme. Olisiko tässä syy siihen, että hiljaisuutta on niin vaikeaa sietää?
Ahdistus on osa välttämisjärjestelmäämme, jonka ansioista varhainen ihminen ei ole hävinnyt sukupuuttoon. Ahdistus on organismille informaatiota. Se kertoo: tässä on jotain pahaa – juokse tai tee jotain! Ongelma on siinä, ettemme useinkaan pysty tekemään mitään. Emme voi poistaa moniakaan ahdistusta aiheuttavia asioita elämästämme. Emme voi estää maailman katastrofeja tapahtumasta, emme itseämme tai läheisiämme kuolemasta, emme voi vaikuttaa siihenkään millaisia ajatuksia ajattelemme, kun hiljennymme. Emme edes tiedosta kaikkia asioita, jotka herättävät ahdistusta.
Tunteena ahdistus on hankala ja epäselvä möykky, jota on vaikea hallita. Se voi ilmetä pelkona, levottomuutena ja huolehtimisena ja jos jonkinlaisina kehollisina oireina. Ahdistuksesta halutaan eroon – ja nopeasti.
Ahdistuessa kännykkä löytää tiensä käteen ja kritisoitavaa alkaa löytyä jos mistäkin mitättömästä asiasta. Ahdistumisen voimakas välttely ei kuitenkaan ole hyvästä. Välttelemällä elämä vain kapeutuu ja vinoutuu. Siksi ahdistusta on opeteltava myös lähestymään ja tutkimaan, mikä ei välttämättä ole niin pahaa kuin miltä kuulostaa.
Hyvä apu ahdistukseen ovat positiiviset tunteet, jotka ikään kuin puskuroivat ahdistusta. Hyvä kohtaaminen ja kuulluksi tuleminen vähentävät angstia myös. Toimintakin voi auttaa, ja usein auttaakin.
Parhaassa tapauksessa ahdistus voi olla hyödyksikin. Se voi johdattaa lisääntyvään itseymmärrykseen ja kykyyn kohdata elämää realistisemmalla tavalla.
Tätä voisi kai nimittää myös itsemme ja elämän hyväksymiseksi.
Timo Teräsahjo
Kirjoittaja on kuntoutustyötä tekevä psykologi ja kirjailija.
Kirjoitus on julkaistu aiemmin Lääkärilehdessä 43/2021.
