Hän pukeutui kimonoon

Ystävä on poissa, vaikea ymmärtää, kirjoittaa Sirpa Kähkönen.

Hän pukeutui kimonoon Kuva 1 / 1 Kuva: Mikko Käkelä

Ystävä, josta kirjoitin viime kolumnissani, on nyt kuollut.

Minulta ei ole koskaan ennen kuollut läheistä ystävää. Kun rakas anoppini kuoli, olin vähän päälle kolmenkymmenen ja surun murtama. Ihmettelin hänen ystävättäriensä tyyntä murhetta hautajaisissa. Nyt olen itse kokenut saman tyyneyden – ystäväni muistotilaisuudessa suru aaltoili, mutta enemmän kuin itkemistä se oli huokauksia, muistoihin vaipumista, hämmennystä, murheen sumua.

Ystäväni ei täysin koskaan selvinnyt siitä, että tanssijan ura katkesi vammautumiseen. Ystäväni oli kuvataiteilija, jonka lahjakkuuden määrää edes lähipiiri ei päässyt aavistamaan. Hän piirsi, maalasi ja teki kollaaseja, joiden loistoa saimme ihailla vasta muistotilaisuudessa. Kun hän vielä eli, hänen esteettinen varmuutensa näkyi meille ystäville kukka-asetelmissa, joita hän teki niin arkeen kuin juhlaankin. Hän ­rakasti myös koruja, amuletteja, kankaita ja kauniita rasioita.

Hän oli ollut myös mallina taiteilijoille, ­yhdelle hyvin nimekkäällekin, ja muistotilaisuudessa hänen nuori täydellinen kehonsa nähtiin kuvaesityksissä, jotka puoliso oli koonnut. Minä en tuntenut häntä silloin, kun hän oli kauneimmillaan ja vahvimmillaan. Minä tunsin hänet, kun hän oli joistakin kohdista peruuttamattomasti rikki.

Nykyään puhutaan paljon resilienssistä. Hän ei ehkä koskaan ollut resilientti sillä tavalla kuin itse olen kokenut olevani – jos minä olen ollut voikukkalapsi, hän oli ehdottomasti mimoosa. Mutta hänen hauraudessaan oli aivan valtavasti voimaa; hän osasi ­rakastaa ja tiesi miten eletään kauneudessa. Kauneus oli hänen elämänvoimansa. Siitä hetkestä kun tapasin hänet ensimmäisen kerran, hän oli ikään kuin toinen puoleni. Se joka pukeutui kimonoon ja poltti savuketta imukkeella, nautti elämästä sellaisena kuin se kunakin päivänä näyttäytyi. Myöhemmin savukkeet jäivät eikä viiniä enää juotu, murhe painoi leimansa olemukseen, mutta hyvinä aikoina hänessä välähteli yhä elämään heittäytymisen, jokapäiväisten ilojen etsimisen henki.

Hän oli biologisesti mies, niin kuin hänen puolisonsakin. Kuka hän oli kulttuurisesti, tässä maailmassa – uniikki ilmestys, jonka piti nuoruudessaan taistella tilaa sille, joka hän tunsi olevansa. Minkä verran ihminen jaksaa elämässään taistella, sitä ei kukaan pysty ennalta arvioimaan eikä sitä voi ulkopuolinen arvostella.

Kun kävin sairaalassa hänen viimeisinä päivinään, olin vain äärettömän kiitollinen siitä, että hänen ei kuoleman lähestyessä tarvinnut kamppailla ympäröivän maailman asenteita vastaan. Saattohoito-osastolla hänen lähellään oli paitsi puoliso myös hoitajia, jotka taidolla ottivat niin kuolevan kuin omaisenkin tarpeet huomioon. Niin lempeästi toimivia ja kauniisti puhuvia ­ihmisiä en ole missään tavannut kuin Suursuon sairaalan saattohoito-osaston hoitajat, ja lääkärit olivat olleet puolisolle hyviä ja kuulleet ja tukeneet häntä.

Pitkien mustien sateisten joulunaikojen jälkeen, ensimmäisenä aurinkoisena ja tuulisena päivänä ystäväni lähti meidän luotamme. Puo­liso­ puki vainajan käsin kirjailtuun 1800-­luvun kimonoon ja japanilaisiin varvassukkiin. Sairashuoneessa oli ollut kaiken aikaa kaksi pientä eläinhahmoa, puolisoiden voimaeläimet. Hoitaja oli kysynyt leskeltä, lähtevätkö nämä pienet esineet vainajan mukaan matkalle. Ja leski oli sillä hetkellä ymmärtänyt, että niin juuri pitää tapahtua. Tämä hoitajan intuitiivinen vierellä kulkeminen teki meihin ystäviin suuren vai­kutuksen.

Ystävä on poissa, vaikea ymmärtää. Kyllä hän oli herkin ihminen, jonka olen tuntenut. Luojan kiitos hänen ei tarvinnut lähteä yksin; kiitos kaikille jotka kulkivat hänen rinnallaan viimeisen taipaleen.

Sirpa Kähkönen

Kirjoittaja on Helsingissä asuva, lähihistoriaan erikoistunut kirjailija.

Kolumni on julkaistu aiemmin Lääkärilehdessä 9/2020.

Oletko jo lukenut nämä?