"Kuva kertoo lähettäjänsä sisäisestä maailmasta"

Kuva 1 / 1

Potilaan lääkärilehden Valokuvasta voimaa -haaste on tuottanut kuviin kätkettyjä selviytymistarinoita sekä hienoja rohkaisun ja valon näkemisen kokemuksia. Kuvien kertomissa hetkissä jokin pieni aistihavainto saa suuren lohduttavan merkityksen ihmisen omassa tarinassa.

Tärkeitä eivät oikeastaan olekaan valokuvat, vaan oivallukset, muistot, tunteet ja aistimukset, joista ne lähettäjilleen muistuttavat. Kuva palauttaa kokemuksen merituulesta iholla (Matkalla) tai muistuttaa omien voimien palautumisesta (Kotikatu) ja itsen ylittämisestä (Pelon voittaminen). Valokuvan punaiset margaritalasit kertovatkin ystävyyden voimasta ja oman kehon rajallisuuden voittamisesta (Palkintomargaritat) tai juhlapöydän iltavalo muistuttaa ilosta, surusta ja siitä kiitollisuudesta, että on saanut viettää vielä yhdet syntymäpäivät iäkkään vanhemman kanssa (Ihana kesäyö).

Kuva ei kerro pelkästään sen ilmisisällöstä, vaan lähettäjänsä sisäisestä maailmasta, joka tulee haasteen kautta jaettavaksi toisten ihmisten kanssa. Monissa lähetetyissä valokuvissa voimauttavat asiat liittyivätkin osallisuuden ja liittymisen kokemuksiin: ystävyyden ja kannattelevien ihmissuhteiden arvokkuuteen (Ystävät), mutta myös muihin elollisiin olentoihin, kuten rakkaaseen lemmikkiin (Ymmärrys) tai luonnon vapaisiin villieläimiin (Joutsenperhe).

Osalle kuvahaasteeseen osallistujista itse valokuvaus toi mielihyvää tai voimaa ja antoi keinoja hyväksyä esimerkiksi omaa etenevää sairautta. Omakuvassa oman varjon ja rollaattorin kanssa voi nähdä valon aiempaa kirkkaampana (Vammainen kävelyllä). Puolison ottamassa kuvassa koiran ja kirsikkapuiden katveessa ei näy se kipu, joka aina on seuralaisena (Kirsikkapuisto).

Kuvissa keskitytään tarkoituksellisesti katsomaan elämässä olevaa hyvää, silloinkin kun raskaat asiat samentavat näköalaa. Hyvän näkyväksi tekeminen tietoisena valintana on toimivaa arkipäivän itsesäätelyä: se, mitä valitsemme katsoa, vahvistuu! Hyviä asioita tuntuu olevan enemmän, kun niillä ympäröi itsensä. Valokuvaaminen on myös läsnäoloharjoitus: herkistyä näkemään jotain sellaista, joka tavallisesti jää piiloon, tai jonka näkeminen edellyttää kykyä katsoa toisin. Muodikkaiden mindfulness- tekniikoiden aikakautena valokuvaamisen avulla voi omin avuin harjaannuttaa kykyä nähdä, tuntea ja olla läsnä niissä asioissa, jotka ovat itselle arvokkaita.

Valokuvan voimaa -haasteen kuvasto piirtää näkyviin luonnosta voimaa ammentavan kansan. Ja sille meillä toki onkin pitkä perinne: "En minä muille ilmoita mun sydänsurujani: synkkä metsä ja kirkas taivas ne kuulee mun huoliani", soi eräs herkimmistä suomalaisista kansansävelmistä.

Luontokuvissa koetaan mielenrauhaa (Kauniinpi kuin mikään muu), ajatusten nollautumista (Kesä), ajan pysähtymistä (Metsäjärvi), rauhoittumista (Rauha), sielun lepoa (Kalassa), ja aistien elvyttävyyttä (Elvyttävä luonto) - tai luonnosta saadaan voimia tsempata huonojen hetkien yli (Kiiruna).

Luontokuvien paikat ovat usein olleet lähettäjilleen erityisiä: niissä näkyy se paikka, jota ei enää ole, kuin muistoissa (Saaressa) tai joka on jättänyt itseen jäljen jo lapsuudessa (Metsätie), tai johon liittyy ainutkertainen kokemus (Matka mielessäin), tai joka on se arkinen tuttu ympäristö, joka elvyttää päivittäin kerta toisensa jälkeen (Ilon pisaroita).

Kuvien lähettäjät koskettuvat luonnon pienistä merkeistä: pakkasyö on tehnyt kauneimman huurrereunan rakkaan haudalle vietyihin ruusuihin ja nostanut näkyviin sydämen muodon (Sydänruusut). Raskaan erovaiheen harmaudesta ja hoitamattoman uuden kodin pihamaalta pistää esiin pieni hento keltainen ruusu, erilainen, kuin kaikki toiset (Uusi alku). Oma tanssiva varjo heijastuu ikkunasta kuvajaisena vihantaan pihapuuhun (Tanssiva Tuija).

Tällaiset pienet, lähes näkymättömät asiat voivat tuntua vaikeassa tilanteessa juuri siltä, kuin maailma muistuttaisi hyvyydestään: jotain kaunista voi kaikesta huolimatta olla juuri minua varten (When you least expect)! Luontokuvat olivat lähettäjilleen myös metaforia, vertauskuvia, joista voi lukea elämänviisautta avuksi omalle taipaleelle. (Orvokki, Selkeää). Tie ei ole aina helppo, mutta on monia keinoja vahvistaa omaa kykyä ottaa seuraava askel (Jaksa vielä vähän, Valoa edessä).

Luonnon suuruuden (Sydäntaivas) tai pienten ihmeiden (Vihreää raikkautta) terveyttä elvyttävä merkitys on nyky-ymmärryksen valossa fakta ja sillä on tärkeä roolinsa vaikkapa sairaudesta toipumisessa. Tämä ymmärrettiin aiemmin huomattavasti paremmin vanhojen, upeiden sairaalaympäristöjen rakentamisessa (Aidan takana rauha). Olisi todellakin suotavaa, että sairaaloiden nykyarkkitehtuuri ottaisi huomioon ympäristöpsykologian tarjoaman tietämyksen pelkän teknisen hoitamisen edellytysten huomioinnin ohella.

Luonnonvalo tai avarista ikkunoista näkyvät maisemat, puistot ja sisäpihat eivät välttämättä ole kalliita etenkin, jos niiden terveyshyödyt lasketaan – ne vain vaativat uudenlaista ajattelua. Luontokokemuksia voi saada eräänlaisena "köyhänmiehen versiona" myös valokuvien avulla: kuvan katsominen on kehollista ja jotain niistä elvyttävistä terveysvaikutuksista, joita ihminen saa luonnossa oleilemisesta, keho peilaa myös valokuvaa kokiessaan. Esimerkiksi niille ihmisille, jotka ovat sidottuja vuoteeseen, voi ympärillä olevilla kuvilla olla todella suuri merkitys.

Potilaan itse valitsemien avainkuvien avulla voidaan vahvistaa kokemusta siitä, että "olen rakastettu", tai "olen ehjä". Kuvien voima on niiden affektiivisen merkityksen palautumisessa vuosikymmenienkin takaa. Tätä voi kokeilla myös itse vaikkapa etsimällä kaikki oman elämänhistorian kuvat, jotka muistuttavat siitä, että minut on nähty ja haluttu tunnistaa omana itsenäni, monien rakkaitten ihmisten silmissä. Vaikka oma tunnekokemus kertoisi, ettei näitä ihmisiä ole paljoa - kuvien kehollinen todistusvoima voi auttaa minua korjaamaan omia tai läheisteni väärinlausumia.

Potilaan Lääkärilehden haasteen kuvista puuttuu aika lailla eräs alue: se on omakuvat! Suomalaisilla on hiukan ujo ja häpeälläkin värittynyt suhde oman itsen katsomiseen, vaikkakin tämä perintö on murtumassa uuden, kuvallisuuteen tottuneemman sukupolven toimesta. On vaikea nähdä itseä kuvassa hyvänä ja löytää omaa arvostavaa katsetta.

Suomessa helposti ajatellaan, että valokuva liittyy ainoastaan ulkonäköön. Kuitenkin ihminen näkee omakuvassa koko oman sisäisen maailman: omat tunteet, sen miten voi ja miten katsoo itseään. Kuvaa voi tietoisesti opetella katsomaan vahvistavalla tavalla. Haluaisinkin heittää tähän haasteeseen vielä yhden lisäkierteen: millaisessa kuvassa näet itsessäsi voimaa, selviytymistä, lohdullisuutta, paranemista, kykyä katsoa itseä rakastavasti...?

Ja lopuksi vielä loistava valokuvausvinkki kaikille osallistujille: vuoden pimeimpänä aikana ja kurjimpina keleinä - tulee usein kaikkein hienoimmat valokuvat! Lähellä kaamosaikaa valo on kuin lumoavaa sinisen hetken hämärää koko päivän. Silloin kaikki arkiset ja tavalliset asiat näyttäytyvät jopa satumaisilta. Harmaus on täynnä upeita värejä: kosteaa, kaiken pehmentävää sumua, teräksensineä jääpeitettä odottavalla järvellä, heinikon oljenkultaa, varvikoiden viininpunaa ja ensilumihunnun alta kirkuvia pihjalanmarjoja.

Ihmisen kuvaamisen kannalta sinisen hetken hämärä on myös se kaikkein armollisin ja saattaa kummasti auttaa lempeämmän katseen löytymiseen. Omakuvat ja luonnonvalo on siis juuri nyt pistämätön yhdistelmä! Voimauttavia omakuvia siis ottamaan.

Sinisen hämärän terveisin:
Miina Savolainen
www.voimauttavavalokuva.net

Kuva:
Johanna Nykopp
toimittaja

Oletko jo lukenut nämä?