Vuosi 1997. Ultra Bran uusin levy, Kroketti, on ilmestynyt. Kuuntelen sitä haltioituneena. Suosikkini on Pärnu: ”Sade kastelee tenniskentän ikkunan takana. Hotellihuoneessa luen sinulle ääneen.”
Värisen ihastuksesta, jaetusta kokemuksesta. Minäkin olen ollut Pärnussa, kierrellyt kaduilla ja autiolla hiekkarannalla. Vetäytynyt sateen kastelemana hotellihuoneeseen. Siitä tämä kertoo, tunnen sen!
Huonetta ei ole rakennettu minua varten, mutta juuri nyt olen siellä läsnä, omassa tarinassani. Intiimiys syntyy minun ja seuralaisen välille, mutta mukana on häivähdys menneistä ja tulevista vieraista. Miten he viettivät vuorokautensa? Miksi juuri Pärnussa? Mitä he meistä ajattelevat? Käyvätkö edes hoidoissa?
Mitä enemmän ihmisiä perheeseemme on liittynyt, mitä kiivaammin ruudut vilkkuvat ja aikataulut kiristyvät, sitä enemmän tarvitaan välitilojen suomaa lepoa. Siksi vaalin jaettuja luku- ja kuunteluhetkiä lasten kanssa.
Kun luen lapselleni ääneen, kellumme yhdessä kahden maailman välissä. Suloisimpina hetkinä aika kuroutuu vain pienen lukupiirimme ympärille, vaikka se samalla virtaa läpi tekstin. Olemme molemmat sekä nyt ja tässä, että silloin ja siellä. Tunnemme sekä lakanoiden viileyden että Aurinkokivien lämmön. Kello on jo valojensammutusaika, mutta vyöhykkeellä 12 Katniss vasta hiippailee aamuhämärissä metsälle.
Tekstin lomassa jaamme kohtaavien katseiden, merkityksellisten hymyjen ja kurottavien käsien fyysisen maailman. Me kaksi, turvassa, rauhassa, lähekkäin, yhdessä. Tuntien jotain samaa ja jotain erillistä.
Sillä kun Ronja Ryövärintytär hyppää ensi kerran Helvetinkuilun yli, me molemmat vedämme kiivaasti henkeä, mutta vain minä tunnen kauhua. Lapseni liitää riemun ja uhman vallassa, on kuolematon.
Minä en enää ole. Siksi aikuisena on ollut lohdullista kuulla toisen lukevan minulle ääneen. Kantakahvilassa, meren rannoilla ja hoidoissa olen kuunnellut äänikirjan toisensa jälkeen. Kadottanut armeliaasti yhteyden omaan, minut surkeasti pettäneeseen turvaani ja seikkaillut tekstin siivellä. Naisten kanssa, joita Mia Kankimäki ajattelee öisin. Tuuliajolla valtamerellä, tiikerin kanssa. Teemestarin luolassa.
Eivät Kati Tamminen tai Jukka Pitkänen lue juuri minulle, tiedän sen. Silti heidän äänensä, virheettömiksi editoidut lauseensa ovat olleet silta henkilökohtaisen helvetinkuiluni yli. Vakaa, vaivaton, aina saatavilla. Kuin minua varten siivottu hotellihuone.
Tämän turvan haluan rakentaa lastani varten. Elämä nyt vain on sellaista että sitä matkustaa varta vasten kylpyläkaupunkiin, meren rannalle, mutta sitten sää huononee ja kastuu joka kerta kun kävelee kaupunkiin. Ei hätää. Tee siitä laulu, kirjoita kirja. Joku kuulee. Joku ymmärtää. Joku asettuu merkityksen luojien ketjuun, omassa mielessään.
Hän joka lukee ääneen, hengittää tekstin lävitseen. Siivoamattomissa huoneissa, tylsien rutiinien uuvuttamina, mutta silti. Väsyneimpinä iltoina silmät riveillä harhaillen ja pitkissä sanoissa takellellen, mutta silti.
Hän painottaa, rytmittää, korostaa. Kotioloissa, editoimattomana, vieläpä haparoi, toistaa ja erehtyy.
Hän, joka kuuntelee, kuulee aina mitä sattuu. Hän suodattaa, värittää, tuntee ja tulkitsee. Linkittää ymmärtämänsä omiin kokemuksiinsa, kun ei muutakaan osaa. Oli vuosi sitten 1997 tai 2020.
Tuot minulle maailman, ääneen. Minä kuulen siinä itseni.
Janna Rantala
Kirjoitus on julkaistu aiemmin Lääkärilehdessä 38/2020.
