Sairas olematta sairas

Sairas olematta sairas Kuva 1 / 1

"Jaaha, rouva Virtanen (nimi keksitty) on jälleen tulossa vastaanotolle," totesin mielessäni, kun kävin läpi pian alkavaa vastaanoton potilasluetteloa. Hän on nuorekas, mukava ja älykäs rouva, mutta hänellä on hirvittävästi elämää kahlitsevia oireita, jotka tekevät olemisesta suoranaisen helvetin. Hänellä on päänsärkyä, kipuja selässä, rinnassa ja vatsassa, hän on väsynyt, hän hengästyy helposti, suoli ei toimi kunnolla ja uni on huonoa.

Kutakin oiretta on vuosien varrella tutkittu perusteellisesti ja monta kertaa elimellisen vian varalta, mutta magneettikuvaukset, sydämen ja muiden elinten ultraäänitutkimukset, tähystystutkimukset, rasituskokeet ja lukuisat verikokeet ovat kaikki olleet normaaleja. Tutkimuksia ja erikoislääkärikonsultaatioita on toistettu vähänväliä, ehkä joskus turhankin tiheään, mutta elimellistä vikaa ei ole todettu. Hoidot ovat jääneet yrityksiksi ja lääkkeistä on enemmän haittaa kuin hyötyä. Helposti tulee ajatelleeksi, että kyseessä on psyykkinen sairaus, mutta entä sitten? Oireet ovat todellisia, kaikki sattuu, elämää hallitsevat kivut ja huono olo.

Rva Virtanen on toki harvinainen potilas. Useimmille potilaille voidaan tehdä jotakin; usein sairaita ihmisiä tutkittaessa löytyy hoidettavaa ja joskus jopa parannettavaa. Lääkärikoulutuksessa korostuu syynmukaisen hoidon periaate – lääkärin kalloon porautuu teesi, että aina voidaan tehdä jotakin. Mutta rva Virtasen kohdalla mitään hänen tilannettaan parantavaa ei ole.

Jonkinlainen muuri erottaa meidät – potilaan ja lääkärin. En syvimmältäni oikeastaan pysty asettumaan rva Virtasen tilanteeseen. Vaikka olen elimellisen lääketieteen vankka kannattaja – kuinkas muuten, sisätautilääkäri kun olen – osoittavat rva Virtasen kaltaiset potilaat lääketieteen rajoittuneisuuden. Tämä ei tietenkään tarkoita, että jokin ei-lääketieteellinen toiminta autattaisi sen paremmin, ja olen varoittanut rva Virtasta moisista. Olen kuitenkin varma, että hän on niitäkin kokeillut.

Mutta nyt hän siis palaa vastaanotolleni, kuten niin monasti ennenkin usean vuoden ajan. Suhteemme on edelleen potilaan ja lääkärin välinen, mutta olen aistivinani tiettyä uudenlaista inhimillisen vuorovaikutuksen syventymistä ja muuttumista. Potilaana hän on oppinut ymmärtämään, että kunnon lievitystä oireisiin hänen on turha odottaa. Minä lääkärinä teen taas saman kuin monasti ennenkin: totean, että tilanne on ennallaan ja että lisätutkimuksia ei siksi ainakaan juuri nyt tarvita. Keskustelemme tästä asiasta ja totean, että syytä huoleen ei ole, sillä tekemäni kliininen tutkimus ja tehdyt monet tutkimukset eivät viittaa mihinkään vakavaan tai vaaralliseen tilaan. Näillä evästyksillä tiemme eroavat ja rva Virtasen on tultava toimeen oireineen jälleen jonkun aikaa. Kunnes hän jälleen palaa vastaanotolle.

Mutta: onko tilanne hänen kannaltaan todellakin vaaraton? Potilas kärsii lukuisista oireista, joiden syitä kukaan ei tiedä eikä voi hoitaa. Ei hän toki ole kuolemansairas eikä hänellä ole kroonista elimellistä sairautta, mutta eihän tällaisen potilaan terveys, saati elämä, ole mitenkään kunnossa. Hän on meidän molempien mielestä sairas olematta määritelmällisesti sairas.

Rva Virtanen on ääriesimerkki siitä, miten lääkärin ja potilaan näkemys terveydestä voi olla ristiriitainen. Rva Virtanen on oireiden vuoksi hyvin sairas, mutta sairaudelle ei ole nimeä, syytä eikä kunnollista hoitoa. Ajoittaiset käynnit vastaanotollani ovat hänelle terapiaa, sen me molemmat ymmärrämme, ja kun hän saa vahvistusta sille, että tila on ennallaan, hän taas jaksaa jonkin aikaa.

Lääkäri voi aina lohduttaa, joskus lievittää, harvoin parantaa. Rva Virtasen kohdalla mikään näistä ei oikein pidä paikkaansa.

Robert Paul
Kirjoittaja on turkulainen dosentti ja sisätautien erikoislääkäri.

Oletko jo lukenut nämä?