Eipä unohdeta sairaanhoitajia

Terveyskeskuksessani oli huomattu, että käytän paljon sen palveluja. Sain omahoitajan, joka tarkoittaa, että voin tarvittaessa soittaa hoitajalle, joka on perehtynyt tautihistoriaani, kirjoittaa Satu Salonen.

Eipä unohdeta sairaanhoitajia Kuva 1 / 1

1950-luvulla kunnansairaalassa oli hyvin selkeä hierarkia. Valkotakkinen kunnanlääkäri teki lääkärinkierron aamulla. Valkopukuinen sairaanhoitajatar tärkätty hilkka päässään asteli kaksi askelta lääkärin jäljessä. Hän oli tuikea ja pelottavan näköinen. Lisäpelote oli hänen vallassaan oleva ruiske, jolla hän tuli pistämään. Itkeä ei saanut. Lääkäriä kohtaan tunnettiin pelonsekaista kunnioitusta.

Ennen lääkärinkiertoa oli käynyt apuhoitaja, jolla oli keltaruutuinen työtakki valkoisen esiliinan alla. Hän mittasi kuumeen, kysyi, onko käyty pissalla ja petasi sängyn. Apuhoitaja oli tomera, vaan ei pelottava. Aamuteen ja puuron oli tuonut Kaija, sairaala-apulainen. Hänen essunsa alla oli punaruutuinen työtakki. Hän oli ainoa, joka puhui lapsillekin. Myöhemmin päivällä hän tuli pyyhkimään pölyt ja luuttuamaan lattiaa. Aina ihan odotimme siivoushetkeä. Vasta illalla oli tunnin vierailuaika ja saatiin viinirypäleitä. Huonetoverini sai näin jälkikäteen ajatellen aivan pelottavan astmakohtauksen ja meni ihan siniseksi. Emme uskaltaneet painaa soittokellon nappia. Siitä oli varoitettu. Onneksi oli iltateen aika, ja Kaija uskalsi hakea apua.

Hierarkia oli selkeä. Nyt sairaalaan mennessä vastassa on ammattikuntien kirjo. Osastosta riippuen he ovat joko vihreä- tai valkoasuisia, roolitus jää epäselväksi. Potilas on aivan hämmennyksissä eikä uskalla puhua kenellekään mitään. Joskus lääkärin tunnistaa stetoskoopista. Jos joutuu päivystykseen ilman lähetettä, luukun takana on triage-kerberos portinvartijana. Luukulle ilmestyy tuskasta vääntelehtiviä potilaita, joiden vointi ihmeellisesti kohenee, kun he pääsevät odotustiloissa edemmäksi ja näkösuojaan. Sairaala-apulaisten kanssa ei voi enää jutella, sillä useimmiten he ovat maahanmuuttajia eivätkä osaa suomea enkä minä taida heidän kieltään. Joskus käy niinkin, että lääkäri puhuu näennäissuomella lääkärinkieltään, jota minä en ymmärrä.

On siis sairaanhoitajia, lähihoitajia, perushoitajia, terveydenhoitajia, ensihoitajia, potilaskuljettajia, välinehuoltajia, laitossiivoojia. Entinen laborantti on nykyisin bioanalyytikko. Hänet sentään tunnistaa kilisevästä näyteputkilokärrystä. Hänen kanssaan keskustelu menee näin: Salonen? Vastaan: tässä, ja latelen henkilötunnuksen. Onneksi päivystyksissä voi olla ambulanssin ensihoitajana työskennellyt rento mieshoitaja, joka tulee paikalle kuuden epäonnistuneen yrityksen jälkeen laittamaan tippakanyylin suoneen. Hän aina sanoo vaatimattomasti: ”kun sitä on tehnyt paljon liikkuvassa ambulanssissa, tulee hyvä tuntuma”.

Kaikessa sote-hössötyksessä näyttää unohtuneen, kuinka osaavia ja hyvin koulutettuja sairaanhoitajat nykyisin ovat. Terveyskeskuksessani oli huomattu, että olen kanta-asiakas, ja käytän paljon sen palveluja. Minua ei siitä moitittu, vaan sain omahoitajan. Se tarkoittaa, että voin tarvittaessa soittaa hoitajalle, joka on perehtynyt tautihistoriaani. Otetaan tarvittavat laboratoriokokeet ensiksi ja vasta sitten hän konsultoi lääkäriä. Jos tilanne näyttää huonolta, hän soittaa ja sanoo, mene suoraan sairaalan päivystykseen, lääkäri teki sähköisen lähetteen. Lääkäriltä meni aikaa vain muutama minuutti, hoitajalta ehkä vartti.

Ilman omahoitajaa, minun olisi pitänyt pitkään ja perusteellisesti selittää tilannetta ajanvarauksessa. Ehkä olisin onnistunut saamaan ajan jollekin päivystävistä terveyskeskuslääkäreistä. Hänelle olisin selittänyt taas samat asiat toiseen kertaan ja saanut lähetteen laboratorioon. Sitten seuraavana päivänä soitto ja taas pohdiskelut, mitä tehdä. Jälkimmäinen vaihtoehto olisi vienyt paljon enemmän aikaa lääkäriltä ja muulta henkilökunnalta - virhemahdollisuudetkin moninkertaistuisivat.

Kun joskus hamassa sote-tulevaisuudessa käytän potilaan valinnanvapautta ja kilpailutan terveyspalveluita, en unohda sairaanhoitajan osuutta kokonaisuudessa. Sairaanhoitajaa ei onneksi tarvitse enää pelätä.

Satu Salonen

Kirjoit­taja on kolum­nisti ja tieto­kir­jai­lija se­kä Suo­men Ultra­har­vi­naiset ry:n puheen­joh­taja.

Oletko jo lukenut nämä?