Ihmis-Barbie ja muita kehodysmorfioita

Lääkärin etiikalle ja moraalille ihmis-Barbiet ovat konsulttikielellä ilmaistuna iso haaste, johon on syytä saada pian vastaus, kirjoittaa Merja Minkkinen.

Ihmis-Barbie ja muita kehodysmorfioita Kuva 1 / 1

Minulle, 1960-luvun lapselle, tärkeitä ulkonäkömalleja olivat Barbie-nukke (s. 1959) ja valokuvamalli Twiggy, oikealta nimeltään Lesley Hornby (s. 1949). Suurisilmäinen Twiggy oli nimensä mukaisesti laiha kuin tikku, eikä hänellä kuvista päätellen ollut rintoja ollenkaan. Barbiella sen sijaan oli kaksi valtaisaa rintaa, ampiaisvyötärö ja luonnottoman pitkät jalat.

Jo kymmenvuotiaana minun, lyhytsäärisen ja tukevan pikkutytön, oli pakko todeta, etten koskaan muistuttaisi kumpaakaan. Myöhemmin, kun olin tehnyt itsestäni todella laihan, huomasin tyytyväisenä, etteivät reiteni enää koskettaneet toisiaan. Ainakin yhdessä suhteessa olin onnistunut tulemaan Barbien kaltaiseksi.

Joskus mietin, miten elämääni on muovannut se, että olen ikätoveri maailman tunnetuimman nuken kanssa. Olisinko välttynyt syömishäiriöltä, olisiko minäkuvani ollut terveempi ja myönteisempi, jos olisin syntynyt kymmenen vuotta myöhemmin tai aikaisemmin?

Pohdinta on turhaa. Kokonaiset tyttösukupolvet ovat 60 vuoden ajan leikkineet barbinukeilla, eivätkä kaikki ole sairastuneet. Minun ikäiseni ehkä halusivat näyttää barbeilta, eivät itse muuttua muovinukeiksi. Mutta nyt kehitys on astunut uuteen vaiheeseen.

Amanda Ahola on 22-vuotias nainen, jonka ainoa elämäntehtävä on tehdä itsestään täydellinen ihmis-Barbie. Hänen rintojaan on suurennettu silikonilla kolme kertaa; viimeisimpään leikkaukseen Amanda oli vähällä kuolla. Nenästä on poistettu kyömy ja otsaan laitettu botoxia. Huulet ja poskipäät on täytetty. Täydentääkseen vaikutelmaa Amanda käyttää korsettia joka päivä.

Amandan sairaudella on nimikin: dysmorfinen kehonkuvan häiriö, Body Dysmorphic Disorder eli BDD. BDD:stä kärsivä kokee fyysisen olemuksensa sietämättömän rumaksi ja vastenmieliseksi. Sitä esiintyy teinitytöillä, jotka luurangonlaihoina näkevät itsensä lihavina, tai urheilevilla pojilla, jotka tahtovat kasvattaa lihasmassaansa loputtomiin. Jos tehodieetit, punttisali, rasvaimut ja proteiinilisät eivät riitä, turvaudutaan järeämpiin konsteihin: oksentamiseen, anabolisiin steroideihin tai plastiikkakirurgiaan.

Amandan muutosleikki on tähän mennessä tullut maksamaan kymmeniä tuhansia euroja. Hänellä itsellään ei rahoja ole, mutta projektilla on sponsori, Amandan Sugar Daddyksi kutsuma kummisetä. Tosiasiassa lahjoittajina on useampia nimettöminä pysyviä miehiä, joita yhdistää kiinnostus XL-silikoneihin.

Amanda ei ole pakkomielteessään yksin. Maailmalla ihmis-Barbiet ovat kovaa valuuttaa. Brittiläinen Kerry Miles, 34, joka kutsuu itseään ensimmäiseksi ihmis-Barbieksi, alkoi leikkauttaa itseään vuonna 2006 ja on satsannut hankkeeseen satoja tuhansia puntia. Nyt, käytyään läpi viimeisimmän nenäleikkauksen, hän on vihdoin tyytyväinen.

Amandan äiti sanoo, että tytär tarvitsisi psykiatrista apua. Internetin keskustelupalstoilla puhutaan pakkohoidosta. Mutta ongelma ei ole yksin Amandan; ei hän ole sairauttaan tyhjästä kopioinut. Miksei vaadita tilille erilaisia sugar daddyja tai plastiikkakirurgeja, jotka asentavat ylisuuria implantteja? Missä kulkee hyväksyttävän kehonmuokkauksen ja sairauden raja? Saako rahalla mitä tahansa asiakas tilaa? Lääkärin etiikalle ja moraalille ihmis-Barbiet ovat konsulttikielellä ilmaistuna iso haaste, johon on syytä saada pian vastaus.

Merja Minkkinen

Kirjoittaja on yhteiskuntatieteiden tohtori ja sairauseläkkeellä oleva tiedotusopin lehtori. Häntä kiinnostavat fyysiset ja psyykkiset riippuvuudet sekä niiden hoitojen historia.

Oletko jo lukenut nämä?