Voisitteko kammata hiukseni?

Kyse ei ole pelkästään omasta hyvinvoinnista loppuelämässä vaan siitä, että auttaa omaisia tekemään ratkaisuja, joihin ei enää itse pysty ottamaan kantaa esimerkiksi tajuttomuuden tai sekaisen pään vuoksi.

Alkukesäni on ollut surullinen, koska olen menettänyt kaksi sukulaista. Kun lisäksi eteisvärinä on sekoittanut elämäni toistuvasti ja juoksuttanut hoidossa, olen tavallista enemmän miettinyt, miten pitäisi valmistautua siihen, että lähtö jossain vaiheessa tulee, ehkä äkillisestikin.

Hoitotestamentti on tietysti selvä asia; ei elvyttämistä eikä hoitoa, jos ei toiveita paremmasta ole. Kun muutama vuosi sitten sairastuttuani toiseen syöpääni luulin, että se minut hetimiten kaataa, kirjasin ylös omaisille käytännön asioita. Näitä olivat muun muassa raha-asiat, salasanat ja toiveeni arkunkantajista. Sitä vihkoa on jokseenkin helppo päivittää.

Aika monta kysymystä jää silti. Entäpä jos eteisvärinäni pulputtaa vereni niin epätahtiin kokkareiksi, että saan aivoinfarktin ja jään pysyvästi ”rajaihmiseksi”, en kuole mutten myöskään elä. Tai entä jos dementia vie päästäni lopunkin järjen tai Alzheimer varastaa arkeni ja läheiseni.

Miten tarkkoja toiveita tai ohjeita voi etukäteen antaa, kun ei ole edes tietoa siitä, mitä kaikkea voi olla edessä? Kyse ei ole pelkästään omasta hyvinvoinnista loppuelämässä vaan siitä, että auttaa omaisia tekemään ratkaisuja, joihin ei enää itse pysty ottamaan kantaa esimerkiksi tajuttomuuden tai sekaisen pään vuoksi.

Toistaiseksi olen vasta kertonut aikuisille lapsilleni yhden toiveen. Jos minusta tulee rajaihminen niin toivon, että hiukseni – jos niitä siis vielä on – kammataan lempeästi hiusharjalla. Kuulostaa ehkä kummalliselta, mutta luulen, että moni kaltaiseni, syöpähoidoissa hiuksensa menettänyt, ymmärtää.

Todella isot ja monimutkaiset asiat ovat edelleen ratkaisematta. En ole osannut ottaa kantaa esimerkiksi eutanasiaan, jos se tulisi minulle mahdolliseksi. Kovia kipuja en halua, mutta ajatus äkkikuolemastakaan ei tunnu hyvältä, ei itselle eikä omaisille. Mummini kuoli aikoinaan vaikeaan sairauteen, mutta joutui onneksi kärsimään siitä lyhyehkön ajan. Lähdön hetkellä tyttärensä piti häntä kädestä.

Leena Mallat

Kirjoittaja on 63-vuotias eläkkeellä oleva toimittaja, joka on sairastunut rintasyöpään, lymfoomaan ja eteisvärinään.