Ystävyys auttaa jaksamaan

Ystävyys auttaa jaksamaan Kuva 1 / 1

Olen koko ikäni ollut aktiivinen ja todella monessa mukana. En koskaan edes ajatellut sitä, että minäkin olen vain ihminen – ja eihän ihminen aina jaksa määräänsä enempää. Vuosikymmeniä olin huomaamattani polttanut omaa kynttilääni kummastakin päästä yhtä aikaa oman perheeni, urheilu-urani ja kaiken aktiivisen muiden eteen tekemisen myötä.

Reilut 13 vuotta taaksepäin elämässäni koin samanaikaisesti monta kovaa asiaa. Pato alkoi murtua syksyllä 2002, kun kahden parhaan ystäväni välit alkoivat säröillä, ja minä olin se, jonka tukea molemmat hakivat.

Olimme juuri hakeneet lajimme SM-kilpailuja. Meillä oli riittävä kokemus ja osaaminen järjestää isompiakin koitoksia. Kaksitoista vuotta olimme toimineet yhdessä toinen toistamme tukien. Yllättäen sain toiselta ystävältäni soiton. Hän halusi minut suuren seuramme voimailujaoksen varapuheenjohtajaksi. Seuraavaksi sain soiton toiselta ystävältäni, joka puolestaan ilmoitti minulle, että juuri minä tulisin vetämään 7 kuukauden kestävän kisaprojektin. Ajattelin aluksi, että heidän välillään on vain jokin pieni kiista, joka on ohimenevää. Itse olin asioiden nopeasta kulusta kauhuissani. Tapahtumat saattoivat olla vaikuttamassa tulevan sairauteni puhkeamiseen.

Nuo 7 kuukautta olivat minulle erittäin rankat. Ajoin tuohon aikaan jakeluajoa ja työpäiväni olivat 9–12-tuntisia, usein olin myös kuutisen tuntia töissä lauantaisin. Olen myös sellainen, että jos olen jostain vastuussa, haluan pitää langat käsissäni.

Rankan rupeaman jälkeen maaliskuussa 2003 oli viimein kisat. Ne olivat suuri menestys myös taloudellisesti. Henkilökohtaisesti olin kuitenkin aivan poikki. Muutama viikko tuon jälkeen ajattelin ottaa ne normaalit ja perinteiset suomalaisen miehen nollaukset. Siihen aikaan vielä käytin satunnaisesti alkoholia – enää en lainkaan. Henkinen oloni ja tilani meni ryminällä alamäkeä. Ystävieni riitely vain jatkui – lopulta raastuvassa. Toinen joutui eroamaan tehtävästään ja se vastuu tuli automaattisesti minulle. Molemmat hakivat minulta henkistä tukea. Kumpikaan ei koskaan kertonut riitojensa todellista syytä. Varsinkin toinen heistä vaati minua valitsemaan puoleni. Tähän en suostunut, ja hän päätti asian puolestani ja sanoi sanattomasti ystävyytemme irti.

En silloin vielä ymmärtänyt, mikä minua vaivasi, olin vaan koko ajan aivan poikki. Ylimääräisen jaksamiseni, siis sen vähäisen, vein harjoituksiini. Olinkin vuonna 2004 elämäni kunnossa fyysisesti, mutta henkinen puoli horjui pahasti.

Vuonna 2006 minulta myytiin työkalu eli kuorma-auto alta pois. Olin juuri täyttämässä 50 vuotta. Astuin siis TE-toimiston ovesta sisään. Olin päättänyt että kouluttaudun uuteen ammattiin. En vielä siinä vaiheessa tiennyt, että suuri muutos oli tulossa. Enkelinä toimi ammatinvalintapsykologi Tuija. Kävin moneen kertaan hänen juttusillaan ja teimme erilaisia testejä, kunnes Tuija sanoi minulle ratkaisevat isot sanat: "Testisi tulokset ovat aivan huippuluokkaa. Kuitenkin vaikka nämä testit ovat kaikki erilaisia, jokaisesta näkyy notkahdus samassa kohtaa. Sinun olisi syytä jutella lääkärisi kanssa." Hän siis tunnisti minussa tuon loppuun palamisen.

Menin oman lääkärini juttusille ja hän puolestaan ohjasi minut sairaalan mielenterveyshoitajan pakeille. Siellä kävin juttelemassa asioistani ja aikanaan hän taas ohjasi minut psykiatrin juttusille. Ilman Tuijaa, tk-lääkäriäni ja mielenterveyshoitajaa olisin aivan varmasti ollut elämäni kanssa aivan hukassa. Sairauslomasta tuli pitkä, mutta viimein 2009 sain työllistettyä itseni uudelleen. Ei tuo sairaus elämääni vienyt, mutta rauhoitti kyllä. Olin koko ajan mukana harrastuksissa, vaikka välillä pyrinkin, varsinkin sairauden akuuttiaikoina, välttelemään ihmisiä. Minulle se oli outo tilanne, kun olen aina ollut tällainen sosiaalinen pakkaus.

Vaikka olen onnekkaasti tuosta sairaudesta päässyt, en ole sitä unohtanut. Otan kokemuksen vahvistavana ja olen nyt monessa asiassa vertaistukihenkilö. Jos tunnistan ihmisessä henkisen väsymisen ja loppuun palamisen oireita, en päästä häntä normaalisti vähällä, vaan tarraan häneen kiinni. Keskustelen ja tarvittaessa opastan hänelle niitä väyliä, jotka auttavat selviytymään ajoissa.

Edellä kuvattu kokemus tuli minulle mieleen, kun olin laittanut rakkaalle ystävälleni syntymäpäiväonnittelut. Kahdeksan vuotta sitten juttelimme paljonkin. Nyttemmin emme ole olleet vuosiin yhteyksissä, vaikka olemme ohimennen pari kertaa nähneetkin, moikanneet ja vaihtaneet pari sanaa. Sain häneltä kauniin, elämää suuremman vastausviestin. Hän kirjoitti: "Kiitos Artsi, luulin ettet jostain syystä tykkää minusta. Haluan antaa lämpimän halauksen takaisin." Itse kauhistuin ja järkytyin omaa käytöstäni. Olen aina muistanut ystäväni, mutta olin laittanut hänet talteen siihen pieneen lokeroon, jonka olin hänelle sydämestäni antanut. Tämän puin hänelle sanoiksi ja hän kirjoitti, että hänelle tuli tuon viestin jälkeen kyyneleet silmiin.

Kahdeksan vuoden hiljaiseloa välillämme oli ohi. Huomasin, että hänellä on iso perhe ja paljon ystäviä, mutta ei kuitenkaan ketään, jolle hän olisi uskaltanut näinä vuosina avautua. Mietin miten olen voinut olla noin ajattelematon ja itsekäs. Olen päästänyt yhden rakkaistani lähes loppuun palamisen partaalle tekemättä elettäkään. En tietenkään voinut tuota tietää, mutta yhteyttä olisin voinut pitää. Sovittiin asiaan muutos, joka pitää. Soitellaan ja olen hänelle aina tavoitettavissa.

Näiden tapahtumien kautta haluan muistuttaa elämän raadollisuudesta. Jos emme pidä huolta ja huomioi ystäviämme ja rakkaitamme, saatamme jopa edesauttaa heidän sairastumistaan. Kuitenkin tämä voisi olla vältettävissä vain muutamalla ystävällisellä teolla, sanalla tai eleellä.

Arto Hannolin
Kirjoittaja on 59-vuotias voimailua ja voimanostoa koko ikänsä harrastanut mies. Hän on Suomen Kipu ry:n hallituksen jäsen ja Helsingin aluevastaava sekä vertaistukiryhmän vetäjä.

Lue myös:
Kipu ei ole mukava matkakumppani

Vertaistuki on elämänlanka

Päänvaivana sarjoittainen päänsärky

Voimamiehen korpivaellus

Oletko jo lukenut nämä?