Kun olin nuori lääkäri, minua kammotti käydä toteamassa potilas kuolleeksi. Osastorutiineiden vuoksi hoitajat halusivat yleensä sen tapahtuvan mahdollisimman nopeasti, jotta vainaja saataisiin siirrettyä pois vuodepaikalta. Siksi kuoleman toteaminen täytyi tehdä tarkastelemalla muun muassa mustuaisten valoreaktiota. Se juuri oli epämiellyttävää. Minusta tuntui, että kuolleen katse vei osan minuakin mukanaan, rajan toiselle puolelle. Totuin kuitenkin tähänkin päivystävän lääkärin toimenkuvan osaan vuosien vieriessä. Nyttemmin olen joutunut tutustumaan sellaisiin asioihin, joita en soisi maailmassa olevan lainkaan, ja tällä kertaa en halua tottua. En halua oppia sietämään kärsimystä, joka ei ole vain todellisuuden rakenteeseen kuuluvaa, kuten kuoleminen sairauteen tai vanhuuteen, vaan ihmisten toisilleen tarkoituksella aiheuttamaa.
Nujat Ahmad (nimi muutettu) on 11-vuotias tyttö. En tiedä hänestä kovin paljon, mutta kaikesta päätellen hän on rakastettu perheenjäsen. Näin pienen YouTube-videon pätkän, joka oli otettu hänestä eräässä Jemeniläisessä sairaalassa ennen siirtoa MSF:n (Lääkärit Ilman Rajoja) traumasairaalaan. Videossa, jolla hänen isänsä suutelee häntä otsalle, Nujat on tajuissaan ja kykenee puhumaankin, kuten myös saapuessaan ensiaputelttaamme. Siellä tapasin hänet ensimmäistä kertaa. Hänen tilaansa oli vaikea käsittää. Häneltä puuttui toinen alaraaja ja ilmeisesti osa lantiosta. Kuten nuorena lääkärinä lähtiessäni toteamaan kuolemaa, etsin jotakin, johon turvautua. Silloin, vuosikymmeniä sitten, se oli sairaanhoitaja, jonka pyysin mukaani. Nyt minulla oli turvanani rutiinit, joiden avulla pääsee etäämmäksi edessäni olevasta ihmisestä, ja voin keskittyä lääketieteelliseen haasteeseen, johon pyrin vastaamaan.
Minä ja kollegani teimme triagen. Nujat oli kiireisin neljästä meille saapuneesta potilaasta. Eräänä hetkenä seisoin hänen vuoteensa vieressä ja olisin halunnut jotenkin kertoa, että olen tässä häntä varten, mutta lähes olematon arabian kieleni tuntui tilanteeseen täysin sopimattomalta. Nujatilla oli musta, kihara tukka ja hänen suurissa ruskeissa silmissään näkyi hämmennys. Ehkä niissä oli myös pelkoa? Hän piti hiljaista ääntä – en tiedä oliko se puhetta vai ainoastaan sanatonta vaikerrusta. En keksinyt muuta, joten silitin varovasti hänen hiuksiaan.
Seuraavan kerran tapasin Nujatin leikkaussalissa. Siellä hän makasi rauhallisena, silmät kiinni hengityskoneen hengittäessä hänen puolestaan. Hänellä oli vielä lapsen pyöreät kasvot. Muistan itseni 11-vuotiaana, lapsuuden ja nuoruuden taitekohdassa: ymmärrystä on jo lähes saman verran kuin aikuisella, mutta ajattelu on vailla normeja ja rajoituksia, jotka aikuisuuden edetessä vähitellen hiipivät mielen rakenteisiin. Mieli on avoin ja elämä edessäpäin.
Nujatin tila oli jotakuinkin stabiili, vaikka pulssi olikin tiheä ja verenpaine matala. Jo tapahtumien kulun perusteella oli selvää, että hän oli vajoamassa syvälle sepsikseen. Nujat, hänen siskonsa ja äitinsä olivat loukkaantuneet pommin osuessa heidän kotiinsa. Leikkaussalin rauhassa katselin Nujatin pitkiä, tummia ripsiä ja käsivarsien iloisia hennatatuointeja, jotka oli tehty jo jokin aika sitten. Sen tiesi siitä, että ne olivat jo alkaneet kulua pois.
Kun kaikki oli valmista aloin varovasti poistaa sidoksia, joiden läpi oli tihkunut vain vähän verta. Tiesin kuitenkin, että ainakin arteria femoralis on poikki, ehkä jopa jokin sitä suurempi valtimo. Vuotoa ei kuitenkaan juurikaan ollut ja sain helposti varmistettua hemostaasin. Nyt saatoin rauhassa tarkastella tilannetta. Kirurgina olen tietysti nähnyt lantion elimet, mutta nähdä ne tällä tavalla paljaina, ilman ihoa, lihaksia ja luita, jotka tavallisesti peittävät ne, se oli järkyttävää. Leikkaustiimi oli aivan hiljaa. ”I have never seen anything like this”, minä sanoin. ”Me neither,” vastasi kokenut anestesialääkärimme. Teimme sen, minkä voimme. Se ei ollut teknisesti vaikeaa, eikä siihen mennyt kuin parikymmentä minuuttia. Laitoimme lopuksi uudet, puhtaat sidokset entisten tilalle.
Teho-osastolla leikkauksen jälkeen Nujatin otsa ja rintakehä olivat tulikuumat, hänen raajansa kävivät vähitellen kylmemmiksi ja pieni, urhea sydän hakkasi niin kovasti, että olin varma, että kauan se ei voi jaksaa. Viereisessä sängyssä makasi Nujatin sisko. Hän oli loukkaantunut paljon lievemmin. Nujatin äidille oli käynyt pahasti. Hänet oli jo siirretty toiseen sairaalaan, sillä meillä ei ole mahdollisuutta hoitaa päävammoja teho-osastomme rajoituksien vuoksi. En usko, että hän selvisi.
Kaikki mitä voimme, oli tehty, joten lähdin nukkumaan. Aamulla palasin sairaalalle. Nujatin ja hänen siskonsa sänkyjen välille oli laitettu sermi. Sisko voi hyvin, mutta Nujat ei ollut enää paikalla. Henna-tatuoinnit jäivät hänen viimeisikseen eikä hänen isänsä enää voi suudella hänen otsaansa.
Nujat on tyttö, josta tiedän vain vähän, mutta jota en koskaan unohda. Hän jäi siihen, lapsuuden ja nuoruuden rajalle. Meille jälkeenjääville hän on ikuisesti 11-vuotias.
Heidi Wikström
Kirjoittaja on gastroenterologisen kirurgian ja akuuttilääketieteen erikoislääkäri sekä sivutoiminen kuvataiteilija.
Uutinen on julkaistu aiemmin Lääkärilehden verkkosivuilla.
