Frankfurt – San Francisco

Kolme presidenttiäkin tapasin, kertoi rouva Anu Wartiovaaralle lentomatkalla.

Frankfurt – San Francisco Kuva 1 / 1 Kuva: Mikko Kakela

38J, keskipaikka. Huokaisen. Yritän aina päästä istumaan käytävän tai ikkunan viereen, etenkin pitkillä lennoilla. Useimmiten yritän nukkua, mutta joskus matkatoverin kanssa syntyy hyvä keskustelu. Jo kaukaa havaitsen, että kaksi suurikokoista amerikkalaissenioria istuu paikkani molemmin puolin. Työnnyn heidän väliinsä, jalkani eivät mahdu liikkumaan. Väsyttää jo valmiiksi. Vieruspenkin tuikkivasilmäinen kukkamekkorouva katselee minua kiinnostuneesti ja alkaa jutustella, herra on hiljaa. Pariskunta on ollut 16 päivää Euroopan risteilyllä: Espanja, Portugali, Ranska, Englanti, Norja. “Olihan se vähän kiireistä”. “Meillä oli erinomainen opas. Oli lihaa tarinoiden päällä. Olen sellainen tiedosta pitävä ihminen”.

Kuuntelen puolella korvalla, ilmaisten kiinnostustani lyhyin sanoin. “Tunsin todella kiinnostavia henkilöitä. Todella kiinnostava työ. Tiedätkö, yksi pomoistani oli väitellyt kemiasta, taloustieteistä ja farmakologiasta. Hän oli ­jumalaisen näköinen, vaalea, kuusi jalkaa ja kahdeksan tuumaa. Kaikki naiset olivat heikkona häneen, mutta hän ei huomannut sitä, ei ­ollenkaan. Hiljainen mies, mutta ei ymmärtänyt naisten päälle. Tutkimus vei hänet mennessään, ja minun tehtäväni oli pitää huolta siitä, että työ noudatti yhteiskunnan sääntöjä. Sanoin: ”Ei Robert. Noin ei voi tehdä. Tee näin. Ei Robert, ei noin”.

Pikkuhiljaa ilmenee, että rouva on eläkkeelle jäänyt laboratorioassistentti kalifornialaisesta Lawrence Livermore National Laboratories tutkimuskeskuksesta. LLNL on Yhdysvaltain kansallisen ydinturvallisuuden kakkostason instituutti, tavoitteenaan ”to make the world a safer place”. Reittikartan lentokone alkaa edetä harppauksin, sillä matkatoverini pulppuileva tarinointi kadottaa ajan. 38J, onnen paikka!

”Sitten työskentelin sellaisen tutkijan kanssa, joka keksi salkkukokoisen kaasukromatografin. Ja oi, astronautit! Heitä tapasin kaksi. Sally… mikä hänen nimensä olikaan… tuli vierailemaan instituutissa.” ”Siis Sally Ride, ensimmäinen naisastronautti?” ”Kyllä, juuri hän! Siellä me olimme kaikki jonossa, puvuissa ja suit­tuna, ja Sally käveli sisään keltaisessa hameessa ja varvassandaaleissa. Oh my! Me nauroimme. Ihana ihminen.”

”Kolme presidenttiäkin tapasin”.

Rouva hiljenee hetkeksi, mittailee minua katseellaan ja kumartuu vakavana puoleeni. “Me autoimme myös venäläisiä. Opetimme suojaamaan ydinaseet niin, että niitä voisi vaaratta käsitellä. Mutta se yhteistyö loppui sitten kylmään sotaan.”

“Entä tiesitkö, että Moskovan ympärillä oli silloin myös salaisia kaupunkeja?” Rouva nimeää niitä sujuvasti. “Ne kaikki avattiin sitten, kun kylmä sota oli ohi”.

”Missäs sinä olit töissä? Ai Berkeleyssä? ­Bezerkeley – hahaha! Niin me kutsuimme ­Berkeleyä. Bezerkeley! Haha!”

”Niitä ihmisiä minulla on kyllä ikävä, mutta ei sitä painetta ja kiirettä. Neljäkymmentä vuotta ehdin siellä työskennellä. Myin kaikki mekkoni heti, kun pääsin eläkkeelle. Ajattelin, että otan rennosti, mutta eihän siitä mitään tullut. Kyllä sitä jotain tekemistä pitää itselleen löytää.”

”Auttelen nyt kerran viikossa autokorjaamolla. Pitää olla tekemistä, ettei pitkästy.”

”Onhan se vähän erilaista, se.”

Anu Wartiovaara

Kirjoittaja on akatemiaprofessori ja kliinisen molekyylilääketieteen professori Helsingin yliopistossa.

Kirjoitus on julkaistu aiemmin Lääkärilehdessä 23/2021.

Oletko jo lukenut nämä?