Istun varjossa, pienen, kivetyn aukion laidalla Osakassa, hikiliina kädessäni. Aukion toisella laidalla on sekä buddhalainen että shintolainen temppeli, vieri vieressä kuten niin usein. Harvakseltaan ihmisiä tulee ja menee rukoilemaan. Silloin tällöin kuulen rukouskellon vaimean kumahduksen tai solisevan veden äänen. Joku pesee käsiään ennen hartaushetkeään.
Huomaan aukion toisella sivulla penkin, joka on koristeltu monin pienin värikkäin sateenvarjoin, sellaisin, joita naiset täälläpäin käyttävät suojellakseen vaaleaa ihoaan. Aikani ihmeteltyäni rakennelmaa päätän käydä katsomassa mikä se on. Tultuani lähemmäksi huomaan, ettei se ole mikään koriste. Se on laitapuolen kulkijan väliaikaiskoti. Sateenvarjon rakosista näen miten penkillä nukkuu hieman kippurassa joku ihmisen tapainen. Sateenvarjokuomujen alla on nyssyköissä kaikki hänen omaisuutensa. Ilma on trooppisen kuuma. Mietin miten kuuma mahtaa olla tiukkaan ladottujen, polyesterikankaista ja metallista tehtyjen sateenvarjojen alla? Eikä virkistävästä sateesta ole tietoakaan.
Katselen arasti sivusilmällä olentoa väliaikaismajassaan. Onko hän onneton? Vai onko tuo sitä ”siteistä irrottautumista”, joka Japanissa on keskeinen yhteiskunnallinen teema? Sitä että hyppää kaikkea uhmaten pois oravanpyörästä. Mietin, oliko tuo tyyppi ennen joku virkamies tai pienyrittäjä? Sitten tuli hiekkaa rattaisiin. Kaikki valui äkkiä käsistä ja ohjaimet irtosivat. Ja hän menetti ”girinsä”.
Giri, mikä se on? Se on niin japanilainen käsite, ettei sille löydy nopeaa vastinetta toisessa kielessä, toisessa kulttuurissa. Se on yhtäaikaa tottelevaisuutta, kunnioitusta, kunniantuntoa, alistumista, riittien ja tapojen noudattamista, arvokkuutta ja ryhtiä. Koska se myös liittyy japanilaiseen työkulttuuriin, se liittyy myös työn kurinalaisuuteen ja sitä myöten oravanpyörään. Jos giriä ei noudateta, yhteiskunta sortuu. Näin ajattelee perinteitä kunnioittava japanilainen.
Arvioidessamme japanilaisten loputonta uutteruutta me länsimaalaiset kuvittelemme heidät aivottomiksi työmuurahaisiksi, melkein mekaanisiksi olennoiksi, joilta kokonaan puuttuu yksilöllisyys. Mutta yksilöllisyys ei ole girin vastakohta. Tunteilleen antautuminen on sen oikea vastakohta. Giri kuolee, jos henkilökohtaiset tunteet ylittävät sen. Tämä on yksi japanilaisen kirjallisuuden ja teatterin suosituimmista aiheista: Harkittu geometrinen kuvio särkyy, kun hallitsematon tunteenpurkaus pyyhkäisee sen yli.
Ajattelen taas tuota kippurassa nukkuvaa miestä. Rakastuiko hän jotenkin sopimattomasti? Suku hylkäsi hänet. Hän menetti kaiken ja ajautui kadulle. Monta kysymystä velloo aivoissani. Mikä on tuon kirjavan majan erakon todellinen kohtalo? Tekisi mieli kysyä. Jos hän repesi juomaan, se ei ainakaan tullut kalliiksi. Japanilainen saa parilla roposella nopean humalan.
Tietojeni mukaan japanilaisilla on perinnöllinen asetaldehydidehydrogenaasin aliaktiivisuus, josta syystä alkoholin nauttiminen aiheuttaa heille epämiellyttäviä oireita, suoranaista antabusta. Mitä huonoa sakea tuokin olento lie eilen litkinyt? Tai sitten ei mitään. Voihan olla laitapuolen kulkija vaikka olisi raivoraitis. Ainakin Japanissa. Enkä minä tietenkään voi mennä kyselemään puuttuuko mieheltä joku entsyymi tai geeni. Ja millainen on hänen girinsä.
Katselen värikästä kekoa. Minkäänlainen ääni ei sieltä kohoa. Temppelikello kumahtaa vaimeasti. Joku huuhtelee bambukauhalla kätensä.
Hannu Väisänen
Kirjoittaja on Ranskassa asuva kirjailija ja kuvataiteilija.
