Hysteriasta kohti traumaperäisiä häiriöitä

Hysteriasta kohti traumaperäisiä häiriöitä Kuva 1 / 1

Lähes 4 000 vuoden ajan hysteeristen häiriöiden on ajateltu olevan tyypillisiä vain naisille. Hysterian selitysmallit ovat liittyneet tavalla tai toisella naisten seksuaalisuuteen ja vasta valistuksen ajalta 1600-luvulta eteenpäin hysterian on nähty voivan koskea myös miehiä. Muinaisessa Egyptissä hysteeristen oireiden ajateltiin aiheutuvan kohdun liikkumisesta kehossa, ja käsitys jatkui antiikin Kreikassa ja Roomassa (1). Naisten hulluutta ja kohdun liikehdintää parannettiin yrteillä, suitsukkeilla, erilaisilla puhdistautumismenetelmillä, viinillä, seksuaalisella kanssakäymisellä ja lasten synnyttämisellä (2).

Keskiajalla kirkko hallitsi myös lääketiedettä: mielisairauksia pidettiin paholaisen aiheuttamina ja hysteerisiä naisia paholaisen vallassa olevina noitina (1). Vaikka inkvisition täytäntöönpanossa oli Euroopassa eroja, on se kuitenkin vaikuttanut pitkään asenteissa mielisairauksiin ja myös naisten asemaan.

1600-luvulta eteenpäin ymmärrys hermoston toiminnasta selittämättömien fyysisten ja psyykkisten oireiden takana alkoi saada jalansijaa. Ensimmäisen objektiivisen ja systemaattisen hysteriaa koskevan tutkimuksen (1859) suoritti ranskalainen sisätautilääkäri Briquet (3). Hänen mukaansa hysteria ”on aivoperäinen neuroosi, johon emotionaaliset tekijät vaikuttavat”. Hän havainnoi hysterian olevan yleistä prostituoitujen keskuudessa päinvastoin kuin nunnilla. Myöhemmän traumateorian (4) näkökulmasta tämä näyttää merkittävältä löydökseltä.

Hysteria onkin psyykkinen häiriö

1800-luvun lopussa hysterian tutkimus oli huipussaan, Salpetriéren sairaala Pariisissa sen keskus ja Charcot sen itsevaltainen hallitsija. Hän totesi hysterian aiheutuvan ”orgaanisista ja dynaamisista leesioista aivoissa” (1,5), jota voidaan nykyaikaisen aivotutkimuksen puolesta pitää sinänsä oikeana huomiona. Merkittävää oli, että köyhät, moninkertaisesti traumatisoituneet ja usein ilman mielisairaalaa kadulla elävät naiset pääsivät huomion kohteeksi. Heistä tuli aikakautensa muotisairauden ikoneita, ja sitä kautta heidän kertomansa on vaikuttanut psy­kiatrian historian kehitykseen. Charcot’n turmioksi koitui hänen teoriansa liian arvostelukyvytön tukeutuminen suggestioon ja hypnoosiin, joka sai voimakkaan vastareaktion hänen oppilaansa Babinskin tuomitessa hysterian kokonaan suggestion aikaansaamaksi tai simulaa­tioksi (1,3).

Ajatus hysteriasta mielen häiriönä kävi ilmeiseksi useiden tutkijoiden piirissä eri maissa samanaikaisesti. Psykoanalyyttinen teoria on saanut Freudin ja Breuerin varhaisissa julkaisuissa alkunsa hysteriasta (6). Näissä lapsuuden traumatisoitumisen, yleensä seksuaalisen hyväksikäytön, havainnoitiin olevan yhteydessä hysteriaan. Myöhemmin Freud tunnetusti muutti näkökulmaansa tulkiten potilaiden kertoman edustavan enemmän lapsuuden fantasiaa kuin todellisuutta. Hän otti käyttöön konversiohysterian käsitteen, joka tarkoittaa torjutun asian muuntumista psyykkisesti harmittomammaksi somaattiseksi oireeksi (1).

Freudin kanssa samaan aikaan vaikuttaneen ranskalaisen psykologi Pierre Janet’n tutkimukset jäivät sekä psykoanalyyttisen teorian että kehittyvän biologisen psykiatrian varjoon. Hän kehitti teorian hysteriasta traumaperäisenä häiriönä ja myös ensimmäisen systemaattisen hoitomallin traumaperäiseen psyykkiseen oireenmuodostukseen. Hänen mukaansa henkilön kyvyttömyys integroida traumaattisia muistoja on keskeinen piirre hysteriassa. Hänen luomansa teoria dissosiaatiosta ja vaiheittainen hoitomalli ovat pohjana nykyiselle rakenteelliselle dissosiaatioteorialle (4).

Psyykkisen traumatoitumisen seuraukset

Molempien maailmansotien aikana psykiatrit joutuivat todistamaan sotilaiden ennennäkemätöntä hysteeristä oirehdintaa. Aivan aluksi tosin sitä pidettiin kranaatti-iskujen aiheuttamana hermoston vammautumisena (shell shock) (5,7), ja sittemmin sotapsykiatria on selittänyt sitä sotilaiden psyykkiseen konstituutioon liittyvänä rakenteellisena heikkoutena.

Ville Kivimäen väitöskirjassa ja sen pohjalta kirjoitetussa Tieto-Finlandian voittajassa ”Murtuneet mielet” käy väistämättä ilmi Suomessakin sen aikaisille psykiatreille vieraana ajatus psyykkisen traumatisoitumisen mahdollisuudesta kenellä tahansa meistä (8).

Viimeisten vuosikymmenten aikana neurotieteiden dramaattinen kehitys on avannut tärkeitä uusia näköaloja siihen, kuinka mieli ja ­aivot työstävät traumaattisia kokemuksia. Löydökset hormonierityksen, tunnetilojen sekä aistisyötteiden herättämien fyysisten reaktioiden automaattisesta aktivoitumisesta ovat asettaneet psykologian uudelleen sen tosiasian eteen, jota Freud ensimmäisenä painotti: useimmat in­himilliset toiminnot ja motiivit perustuvat prosesseihin, joita ei hallita tietoisesti. Näillä tu­loksilla on tärkeitä seurauksia traumatisoituneiden ihmisten ymmärtämisen ja hoidon kannalta (9).

Kirjoittanut:
Päivi Maaranen
LT, apulaisylilääkäri
psykiatrian palveluyksikkö

Kuva:
Panthermedia

Kirjallisuutta

1. Fink P. From hysteria to ­somatization: a historical perspective. Nordic J Psychiatry 1996;50:353–63.
2. Tasca C, Rapetti M, Carta MG, ­Fadda B. Women and hysteria in the history of mental health. Clinical Practice & Epidemiology in Mental Health 2012;8:110–9.
3. Ellenberger HF. The discovery of the unconscious. USA, Basic Books, 1970.
4. Van der Hart O, Nijenhuis E, Steele K. Vainottu mieli. Helsinki, Traumaterapiakeskus 2009.
5. Stone J, Hewett R, Carson A, Warlow C, Sharpe M. The ‘­disappearance’ of hysteria: ­historical mystery or illusion? J R Soc Med 2008;101:12–8.
6. Breuer J, Freud S. Studies on hysteria. J. Strachey & A. Strachey, Standard edition of the complete works of Sigmund Freud 1955. London, Hogarth, 2000.
7. Myers CS. Contributions to the study of shell shock. Lancet 1916;188:461–7.
8. Kivimäki V. Murtuneet mielet. ­Taistelu suomalaissotilaiden hermoista 1939–1945. Helsinki, WSOY 2013.
9. Ogden P, Minton K, Pain C. Trauma ja keho. Sensorimotorinen terapia. Helsinki, Traumaterapiakeskus 2009.

Oletko jo lukenut nämä?

Terveyskirjasto.fi