Lähempänä kuin Trappist-1-tähti

Pienelle lapselle sidos löytyy vanhemman eläytyvästä katseesta ja kosketuksesta, kirjoittaa Timo Teräsahjo.

Lähempänä kuin Trappist-1-tähti Kuva 1 / 1 Kuva: Vesa-Matti Väärä

James Grayn ohjaamassa elokuvassa Ad Astra (2019) Brad Pittin esittämä huippuastronautti Roy lähtee lähitulevaisuudessa hakemaan isäänsä (jota puolestaan esittää Tommy Lee ­Jones) avaruudesta. Isä on omistanut elämänsä elämän löytämiselle vierailta planeetoilta. Hän on myös aina vieroksunut perhettään. ”Minä en koskaan halunnut olla luonanne”, hän sanoo elokuvan ankeassa loppukohtauksessa, jossa isä ja poika hapuilevat toisiaan ympärillään avaruuden jääkylmä tyhjyys. Yhteys vieraaseen älyyn näyttäytyy lopulta tärkeämpänä kuin yhteys omaan lapseen.

Isän katkeruutta terävöitetään silläkin, ettei hän ole löytänyt kerrassaan mitään merkkiä vieraasta älystä. Ainoa mitä on, on se mitä maapallolla on. Se tuntuu isästä riittämättömältä.

Kuitenkin maapallolla sykkii tajuisuus. Suorastaan tuhlailevasti. Yli kahdeksan miljardia ihmistä pohdiskelee päivittäin maailman menoa. Yli miljardi koiraa eläytyy hajujen todellisuuksiin. Kissoja loikoo planeetallamme neljäsataa miljoonaa. Luonnonvaraisia korkeampia nisäkkäitä ei ole enää suuria määriä, mutta jos ajattelee kotieläimiä – maailmassa teurastetaan yli 60 miljardia eläintä vuodessa – niin meitä ­tajuisia eläimiä on varsin paljon. Tajuisuutta syttyy täällä palamaan kuin lamppuja suurkaupungin yössä ja sammuu taas.

Luulisi siinä löytyvän yhteyttä yhteen jos toiseenkin tietoisuuteen. Mutta elokuvan isän ongelma ei ole ainoa laatuaan. Me koemme yksinäisyyttä useinkin. Mikä tässä on niin vaikeaa?

Ragnar Kjartanssonin videoinstallaatio The Visitors (2012) kuvailee hyvin tätä ongelmaa. Tässä maailman parhaaksikin mainostetussa taideteoksessa Kjartansson ystävineen soittaa samaa kap­paletta vanhan majatalon eri huoneissa kuullen toistensa soiton ja laulun kuulokkeilla. Katsoja voi sekä nähdä että kuulla heidät kaikki yhdeksän. Jokainen heistä näyttää kipuilevan oman yksityisen tuskansa kanssa, mutta soittaessaan ja laulaessaan samaa kappaletta he jakavat myös jotain yhteistä. Katsoja todistaa yhteyden ja erillisyyden yhtä aikaa.

Katsoja myös tajuaa, että tarvitaan jotain joka voisi yhdistää. Tarvitaan väliainetta. Sidosta, ­joka paitsi yhdistää toisiin kuin napanuora, myös välittää tietoa muista tietoisuuksista. Muussa tapauksessa tilanne on tämä: yli kahdeksan miljardia ihmistietoisuutta, joista tulen tuntemaan vain tämän yhden.

Pienelle lapselle sidos löytyy vanhemman eläytyvästä katseesta ja kosketuksesta. Hän tietää, ­ettei ole yksin, vaan on äidin ja isän mielessä. Kielen kehittyminen lisää uusia mahdollisuuksia tulla yhdistetyksi muihin, mutta muuttaa tilanteet myös monimutkaisemmiksi. ­Tulemmeko monimutkaisine kokemuksinemme ja salaisuuksinemme todella ymmärretyksi? Entä jos meidät käsitetään väärin? Entä jos ­todellisuus onkin sellainen, että pohjimmiltamme olemme tyystin yksin?

Toisia tietoisuuksia kaipaavan ei pidä kuitenkaan luopua toivosta. Ennemminkin hänen on rohkeasti kehitettävä itsessään tutkijuutta. Hänen tilanteensa tutkijana on kuitenkin lähtökohtaisesti suotuisa: tutkimuskohteita esiintyy määrällisesti paljon ja vaikka kohteet ovat vaikeaselkoisia, he kyllä toivovat tulla tutkituiksi.

Hän voi ryhtyä tutkailemaan herkällä korvalla kirjoja ja musiikkia, jotka kantavat toisten tietoisuuksien sirpaleita. Hän voi alkaa tutustua ­paremmin muihin tajuisiin olentoihin, alkaen läheisistään. Työpaikan arjessakin voi yrittää kuunnella toisia tarkasti, ajatellen: ”Tuonkin kallon sisällä on joku, jota en vielä tunne.” Samoin voi ajatella katsoessaan koiraa, joka makaa eteisen matolla. Tienpenkalla hyppivät variksetkin ihan oikeasti ajattelevat jotain.

Trappist-1-tähden kiertolainen vaikuttaa lupaavalta ympäristöltä elämän syntyä, mutta matkaa sinne on yli 39 valovuotta. Sieltä yhteyden löytäminen voi olla huomattavasti vaikeampaa.

Timo Teräsahjo

Kirjoittaja on turkulainen kuntoutustyötä tekevä psykologi ja kirjailija.

Kolumni on julkaistu aiemmin Lääkärilehdessä 8/2020.

Oletko jo lukenut nämä?