Sata punnerrusta ahdistusta vastaan

Rääkki vie ihmisenä olemisen perusteisiin, kirjoittaa kirjailija Tiina Raevaara kolumnissaan.

Sata punnerrusta ahdistusta vastaan Kuva 1 / 2

Kevään flunssakierre pakotti lepoon, ja tilanteesta turhautuneena menin ilmoittautumaan crossfit-alkeiskurssille kesäksi.

Lyhyt kuvaus lajista: crossfit on vähän niin kuin kuntopiiriä helvetistä. Erään tunnin ohjelma oli tällainen: Juokse 600 metriä, tee 21 käsilläseisontapunnerrusta, juokse 600 metriä, tee 15 käsilläseisontapunnerrusta, juokse 600 metriä, tee 9 käsilläseisontapunnerrusta. Niin nopeasti kuin pystyt, tietenkin. Tai toisen tunnin: tee (niin nopeasti kuin pystyt) sata leukaa, sitten sata punnerrusta, sata istumaannousua ja lopulta sata kyykkyä.

Oma liikkumiseni on rajoittunut viime vuodet koiran perässä kävelemiseen ja sählypallon perässä juoksemiseen. Lihaskunto on varsinkin ylävartalossa päässyt huonoksi, eikä salibandyn alimmalla sarjatasolla pelaaminen valmista crossfitin kaltaiseen rääkkiin. Ilmoittautuessani olinkin lähes varma, että jätän kurssin kesken. Tiedän olevani laiska ja kestäväni fyysistä epämukavuutta huonosti.

Ylitin kuitenkin itseni, sillä konttasin (välillä konkreettisestikin) kurssin loppuun saakka. Päätin jopa jatkaa harrastusta. Päätös syntyi ehkä jossain kuudennenkymmenennen istumaannousun kohdalla. En nimittäin muistanut, milloin olin viimeksi samalla tavalla ottanut itsestäni kaiken irti. Kuopuksen synnytyksessä neljätoista vuotta sitten? Jossain kouluaikana juostussa Cooperin testissä? Luultavasti niitä hetkiä on aikoinaan ollut, sillä kouluaikana harrastin vuorotellen kaikenlaista aina yleisurheilusta judoon. Aikuis­iällä ne ovat kuitenkin jääneet vähiin, jopa olemattomiin.

Mitä iloa fyysisestä rääkistä voi olla? Ensinnäkin minulle tuli olo, että vapaaehtoinen rääkki on eräänlainen etuoikeus, jolle kannattaa antautua, kun kerran voi. Ruumiini kestää kyykyt, tempaukset ja hypyt, kestää vääntelyn ja painon. Niin ei tule olemaan aina, joten käytetään kehoa nyt niin paljon kuin siitä irti lähtee.

Toiseksi tärkeäksi ajatukseksi kasvoi fyysi­sesti epämiellyttävän olon kestäminen. Kun sydän hakkaa, keskivartalo tuntuu vajonneen koomaan ja raajat vapisevat väsymyksestä, olosta haluaisi nopeasti eroon. Sen olon takia olen vältellyt monenlaisia urheilusuorituksia elämäni aikana, ja olen huomannut vältteleväni muitakin tilanteita, jotka aiheuttavat fyysisesti epämiellyttävän olotilan.

Olen esimerkiksi ajoittain kova jännittäjä. Jännitys ei ole mukava tunne: se tuntuu vatsassa ja rintakehässä, estää hengittämästä kun­nolla. Olen vuosien mittaan jäänyt joistain tapahtumista pois välttyäkseni jännittämiseltä. Samoin olen välillä kovin säikky ihminen. Pidän kauhuelokuvista – noin periaatteessa, mutta käytännössä katson niitä hyvin vähän, sillä en ollenkaan pidä kauhuntunteesta. Se vasta onkin fyysinen.

Entä ahdistus sitten? Olen viimeisen vuoden aikana kärsinyt uupumuksesta ja siihen liittyvästä ahdistuneisuudesta. Huomaan yrittäväni ahdistukselta karkuun juuri siihen liittyvän epämiellyttävän olon takia. Monesti voisi olla toimivampaa vain hyväksyä ahdistus; noteerata sen läsnäolo, tutkiskella sitä hetki ja antaa sitten haihtua itsekseen pois.

Liikkumismahdollisuuksiin, erilaisten olotilojen sietämiseen ja tunnetiloihin liittyvät seikat ovat hyvin henkilökohtaisia, eikä niiden perusteella kannata lähteä neuvomaan muita tai antamaan yleispäteviä elämänohjeita. Yhtä voimaannuttava tekeminen voikin olla toiselle se viimeinen pisara.

Itse huomaan, että juuri nyt rankka rääkki vie tarpeellisesti takaisin jonnekin ihmisenä olemisen perusteisiin. Tässä ruumiissa minä elän, tämä ruumis minä olen, enkä voi paeta näitä ruumiillisia tuntemuksia. Ne ovat läsnä hetken, ja sitten ne katoavat.

Kunhan saan tehtyä vielä sata kyykkyä.

Kirjoittaja
Tiina Raevaara
Kirjoittaja on kirjailija, joka väitteli aikoinaan perinnöllisyystieteestä.

Artikkeli on alun perin julkaistu Lääkärilehdessä 34/2019.

Oletko jo lukenut nämä?