Sotapojan tuntemukset

"Nyt sitten seuraamme mediassa, kun Ukrainassa koko kansakunta kokee vastaavia kuin isäni."

Isäni meni jatkosotaan 16-vuotiaana. Hän oli aluksi sotilaspoika. Hän kertoi siitä minulle, siitä miltä puut olivat näyttäneet: ne olivat tykkitulen paljaaksi raapimia. Silloin hän sanoi miettineensä, oliko kuitenkin liian nuori tällaiseen paikkaan. 17-vuotiaana hänet ohjattiin sotimaan. Hän kertoi siitä mitä siellä tapahtui. Kertoi kranaatista, joka iskeytyi läpi korsun katon, mutta jäi siihen, räjähtämättä. Ja neuvostoarmeijan tykkimiehestä, joka sai päähänsä jahdata yksittäistä sotilasta – isääni – tykillä. Hän kertoi kranaattikeskityksistä, joiden ääntä kuvasi perunakattilallisen kaatamiseksi tiskialtaaseen, paitsi että se oli volyymiltaan tuhatkertaista. Hän kertoi haavoittumisestaan, paluusta takaisin sotaan, ja sitten sodan lopusta, jolloin NL ampui rautaa sellaiset määrät, että moni menehtyi. Siitä että oli itsekin ampunut ihmisiä, hän kertoi vain äidille.

Vasta aikuisena olen ymmärtänyt, miten perin juurin kohtuuttomia tällaiset kokemukset voivat nuorelle ihmiselle olla.

Nyt sitten seuraamme mediassa, kun Ukrainassa koko kansakunta kokee vastaavia kuin isäni. Se tuntuu niin väärältä, että mitkään sanat eivät riitä asiaa kuvaamaan. Miten yksi ihminen voi olla niin totaalisen vastuuton, että voi aiheuttaa valtavaa kärsimystä tuhansille, miljoonille ihmisille?

Sivustakatsojakaan ei voi hyvin. Itse olen kokenut pahoinvointia, ahdistusta, pelkoa ja vihaa, joka on välillä jo haitannut arkeani. Uskoakseni historiamme johdattaa tässä sekä samastumaan ukrainalaisten tilanteeseen voimakkaasti, että nostaa myös esiin ylisukupolvista traumaattista taakkaa – kokemuksia, joita ei koskaan ole kunnolla käsitelty, mutta jotka on silti sisäistetty. Käsittääkseni en ole näiden tuntemusteni kanssa aivan yksin.

Voimme nyt yrittää olla ukrainalaisille avuksi, mutta tämän lisäksi on syytä huolehtia myös omasta mielenterveydestään. Itse pidän tässä tärkeimpänä sen tiedostamista, ettei huoleen ja ahdistukseen sukeltamisesta ole kenellekään hyötyä. On kaikkien, eritoten oman itsen kannalta, hyödyllistä tiedostaa tämä mahdollisimman pian. Pidän myös tärkeänä sitä, että kriisin energiaa suuntaa hyödyllisiin asioihin: jos tuntuu, että haluaa varautua maailman epävakauteen tai olla muille avuksi, on syytä niin tehdä. Tekeminen on aina avuttomuutta parempi vaihtoehto.

Uskon myös, että tunteita on syytä käsitellä jotenkin. Ukrainalaiset tulevat tarvitsemaan tukea välttyäkseen kaikkein vakavimmilta psyykkisiltä seurauksilta, mutta sivustakatsojakin voi nyt tarvita apua. Aiemmilla sukupolvilla ei tunteiden käsittelyyn ollut juurikaan mahdollisuuksia, meillä sen sijaan on ammattiapua ja tietoa kriisien käsittelystä. Sodan herättämistä tuntemuksista voi vaikka kirjoittaa J.W. Pennebakerin kehittämän Parantavan kirjoittamisen metodin (1997) mukaisesti. Siinä ohjataan kirjoittamaan traumaattisesta asiasta neljän päivän ajan 20 minuuttia kerrallaan sukeltaen samalla syvälle omiin tuntemuksiin ja tapahtuman merkityksiin. Oma kokemus voi tätä kautta muuttua tietoisemmaksi, hallittavammaksi ja etenkin ymmärrettävämmäksi.

Omaa kokemustaan on myös syytä varjella. Doomscrolling, synkkien uutisten addiktiivinen selailu, tarkoittaa aistijärjestelmän alistamista traumatisoivalle sisällölle ilman vaikuttamisen mahdollisuuksia – sitä kannattaa välttää. Sen sijaan yhteys toisiin ihmisiin (ja miksei eläimiinkin) suojaa.

Omaa resilienssiä voi myös pyrkiä kasvattamaan epäsuorasti: liikkua, mennä luontoon, harrastaa kulttuuria. Omaa keskushermostoaan voi jopa opetella rauhoittamaan; tieteeseen perustuvaa tietoa asiasta löytyy netistä paljon. Ylipäätään se asenne, ettei jää yksin ja avuttomaan tilaan voi olla avuksi niin sodan kokeneelle kuin sivustaseuraajallekin.

Timo Teräsahjo

Kirjoittaja on psykologi ja kirjailija.

Kirjoitus on julkaistu aiemmin Lääkärilehden verkkosivuilla.

Oletko jo lukenut nämä?