Tieteen jälkeinen aika

Hauskat persoonallisuuden kuvaukset eivät pohjaa tutkimustietoon, kirjoittaa Liisa Keltikangas-Järvinen.

Tieteen jälkeinen aika Kuva 1 / 1

Helsingin Sanomat kertoi huhtikuisessa haastattelussaan miten ymmärtää työtovereita, erityisesti sellaisia, joita aiemmin on pitänyt idiootteina. Heidät tulee sijoittaa oikeaan ihmisryhmään, punaisiin, sinisiin, keltaisiin tai vihreisiin, ja idiootinkin toiminta alkaa kuulosta järkevältä.

Punainen on nopea, kunnianhimoinen ja tarmokas, ja laittaa pyörät pyörimään. Innostuessaan hän on kärsimätön pomottaja ja stressaantuneena alkaa syytellä muita. Silloin auttaa kun häntä pyytää ryhdistäytymään. Punaisia edustaa haastattelun mukaan äiti Teresa. Keltainen on hauska ja leppoisa, mutta itsekäs ja pinnallinen, eikä anna muille suunvuoroa. Hän antaa ideoita punaiselle mutta ei osaa niitä itse toteuttaa, koska toimii fiilispohjalla ja jää juoruilemaan. Stressaantuneena hän korostaa itseään ja seuran puutteessa masentuu. Prinsessa Madeleine olisi esimerkki keltaisesta. Vihreä on ystävällinen ja mukava, mutta ei sano mitään, koska karttaa konflikteja ja haluaa, että ihmiset tulisivat toimeen keskenään. Hermostuessaan hän muuttuu varautuneeksi ja silloin hänet täytyy lähettää nokosille tai elokuviin tai järjestää hänelle luppoaikaa puutarhanhoidon parissa, kertoo lehti. Kuningas Kaarle Kustaan todetaan olevan vihreä. Sininen on järkevä ja kerää faktoja, mutta pahimmillaan hänen kriittisyytensä muuttuu synkkyydeksi. Kun hän hermostuu, hänelle pitää antaa aikaa ajatella. Tunnettu sininen on artikkelin mukaan Björn Borg.

HS:n haastattelu esittää kyseisen luokittelun työ­tovereiden välisenä hauskana tunnistamisleikkinä, joka opettaa sietämään myös sietämättömiä työtovereita. Sen sijaan että kiellettäisiin työtoverin kutsuminen idiootiksi, ohjataan näkemään hänet jonkin värisenä, jonka jälkeen hän ei artikkelin mukaan enää tunnukaan idiootilta.

Oikeasti kyse ei ole huolettomasta leikistä työpäivän tauoilla, vaan esimerkki yhdestä kulovalkean tavoin levinneestä persoonallisuuden arviointimenetelmästä. Näitä menetelmiä käytetään laajasti johtajien rekrytoinnissa ilman minkäänlaista yhteyttä tutkimustietoon. Haastattelun mukaan kyseinen tyypittely perustuu ”vuosi­kym­meniä kehitellylle persoonallisuus­-ana­lyysille, jossa on taustalla valtava määrä tutki­mustietoa”.

Tiede ei tällaista persoonallisuusanalyysiä tunne. Persoonallisuuden kuvaukset saattavat kuulostaa päteviltä, ainakin hauskoilta ja mielenkiintoisilta, mutta mihinkään tutkimus­tietoon ne eivät pohjaa. Sisäistä logiikkaa niissä ei ole. Persoonallisuustutkijan korvissa ne kuulostavat samalta kuin jos joku lääketieteen ulko­puolelta kertoisi seuranneensa vuosikausia kanssaihmisiään ja tehneensä havaintojensa pohjalta uuden luokituksen syöpäsairauksille ja sen mukaisesti pohdiskellut syövälle uudet hoito-ohjeet.

On ikiaikaista, että ihmiset pohtivat elämää ja yrittävät ymmärtää kanssaihmisiään. Kyse on siitä, millaisen huomion nämä tuumailut me­diassa saavat, ja tuetaanko mediahuomiolla epätieteellisten ja työnhakijan oikeusturvan vaarantavien menetelmien käyttöä.

Koulussani aikoinaan uskonnon opettaja opetti myös psykologiaa. Hänen tietonsa eivät aina olleet ajantasaisia, mutta hän korvasi sen tuottamalla itse psykologiaa. Joka aamu hän keksi matkalla kouluun uuden, päivän teemaan sopivan ”teorian” ihmisestä. Me biologian lukijat kadehdimme psykologian valinneita. Olivathan heidän tuntinsa niin paljon värikkäämpiä kuin meidän kuivia faktoja rutisevat biologian tuntimme. Opettajan tuumailuista ei kuitenkaan koitunut kenellekään harmia. Ne eivät ohjanneet kenenkään työnsaantia, eikä edes pikkukaupungin paikallislehti olisi niitä 1960-luvulla julkaissut. Valtakunnan päälehti sen sijaan antoi vastaaville tuumailuille 2010-luvulla kokonaisen aukeaman. Voitaisiinko väittää, että on tultu tieteen jälkeiseen aikaan?

Liisa Keltikangas-Järvinen

Kirjoittaja on psykologian professori Helsingin yliopistossa.

Kolumni Lääkärilehdestä 23/2017.

Oletko jo lukenut nämä?

Terveyskirjasto.fi