Sympatia tappaa, empatia pelastaa

Kollegan sanoin: kun joku putoaa kaivoon, sympaatikko hyppää perään lohduttamaan, mutta empaatikko tuo paikalle tikkaat, kirjoittaa Saku Pelttari.

Sympatia tappaa, empatia pelastaa Kuva 1 / 1

En keksi yhtään ainoata sairautta, jota voisi pitää hyvänä asiana. En myöskään keksi sairautta, jota kukaan ansaitsisi. Se on aina haitta toimintakyvylle ja arjelle, joskus jopa uhka elämälle: kukaan täysissä sielun ja ruumiin voimissa oleva ei luovu terveydestään vapaaehtoisesti. Sairastuminen sotii käytännössä aina yleistä oikeudentajua vastaan. Tätä epäoikeudenmukaisuutta vastaan työskentely on lääketieteen ja sen sisartieteiden yksi tärkeimmistä, joskin vähiten puhutuista tavoitteista. Se on myös yksi eniten ammattilaisen jaksamista kuluttava velvollisuus: vaikka monia voikin auttaa, kaikkia ei voi pelastaa.

Sairaus ei valikoi: sen maailmassa sattuma määrää tahdin, eikä onnellinen loppu koskaan ole itsestään selvä. Teoreettisessa mielessä kuka tahansa voi sairastua milloin tahansa, missä tahansa, mihin tahansa – joskin todennäköisyydet vaihtelevat hyvin laajasti. Kiitos nykylääketieteen, monet sairaudet pystytään torjumaan ja parantamaan ja monia parantumattomia sairauksia voidaan hoitaa, sekä kärsimyksiä helpottaa. Ei kuitenkaan vielä kaikkia.

Kun sairaus muuttuu uhaksi elämälle, kuolema tulee sairastavan mieleen vierailulle. Ahdistus ja pelko ovat luonnollisia reaktioita; ihmisen selviytyminen satojen tuhansien vuosien ajan on perustunut kuolemanpelolle. Nykyihmiselle selviytyminen ei ole jokapäiväistä kamppailua kuolemaa vastaan, joten lintukodossa elävälle se on lähinnä kaukainen vieras, johon törmätään lähes yksinomaan viihdemediassa. Selviytymiskamppailu onkin muuttunut tuntemattoman peloksi. Terveydenhuollon ammattilaisen velvollisuutena on olla potilaan tukena siitä huolimatta, että viikatemies on molemmille aivan yhtä tuntematon, pelottava hahmo.

Viikatemies on sairauden maailmassa tuttu vierailija ja käynti ei aina jää pelkäksi vierailuksi. Usein se on odotettu ystävä, joka hellästi katkaisee rispaantuneen elämänlangan viimeisen säikeen ja laittaa rauhallisen pisteen pitkälliselle sairastamiselle. Kuolema on tällöin täysin luonnollinen päätös täysimittaiselle elämälle. Silti on joitain tapauksia, joissa viikatemies näyttää järjenvastaisen julmuutensa ja vie ennalta arvaamatta pois nuoren ja elinvoimaisen, jättäen jälkeensä ennenkokemattoman surun ja tyhjyyden. Lääkärit ja hoitohenkilökunta työskentelevät kaiken tuon järkytyksen keskellä, viestinviejinä ja tukijoina, eikä rautaisin kivikasvokaan ole täysin immuuni tapahtuman aiheuttamalle kollektiiviselle järkytykselle. Nuoren kuolemaa on äärimmäisen vaikea ymmärtää ja jokainen sellaiseen tilanteeseen törmännyt tietää luissaan, mitä tarkoitetaan sanonnalla ”kuolla vähän sisältäpäin”.

Terveyden ja sairauden maailmaa paljon ja läheltä näkevä joutuu pian rakentamaan maailmankatsomuksensa radikaalisti uusiksi: elämän raadollisuus tulee konkreettiseksi hyvin nopeasti ja naiivit käsitykset oikeudenmukaisuudesta ja siitä, kuka mitäkin ansaitsee, putoavat kovaa vauhtia jalustalta alas. Ammattilaisen tai ammattiin valmistautuvat on opittava nopeasti, ettei sairauden maailmassa ole oikeudenmukaisuutta valmiina: se on luotava itse, omin teoin ja päätöksin. Sitten kun se ei jostain syystä ole mahdollista tai siinä epäonnistutaan, on jotenkin elettävä sen kanssa.

Keskustelin taannoin psykologiksi valmistuvan ystäväni kanssa. Hän kertoi minulle kohtaavansa paljon tyytymättömyyttä lääkäreiden ja hoitajien toimintaan erilaisissa sosiaalisesti tulenaroissa tilanteissa. Hän halusi tietää, mistä tällainen johtuu. Tämä on minulle erittäin tuttu kysymys. Luonnollisesti tällaiseen kysymykseen ei ole yhtä oikeata vastausta, enkä voi yksittäisenä henkilönä puhua muiden puolesta, mutta työn arkea nähneenä ymmärrän monelta kantilta mistä on kyse.

Toki sosiaalisissa taidoissa on aina parantamisen varaa; toisilla enemmän, toisilla vähemmän. Myös sosiaalinen ennakointi on hyvin tärkeää, koska mikä tahansa tilanne voi olla tulenarka, vaikkei siltä ulospäin näyttäisikään. Vuorovaikutustaitojen puute on kuitenkin lähinnä oire varsinaisesta ongelmasta, nimittäin sympaattisuudesta.

Yksinkertaistettuna sympaattisuus on normaaliin ihmismielen toiminto, joka saa meidät kokemaan ympärillä olevien ihmisten tunteita, hyvässä ja pahassa. Nauramme, ihmettelemme ja suremme yhdessä. Se on niin voimakas mekanismi, että kuunnellessa kidutetun potilaan tarinaa, tunnemme lähes saman hädän, pelon ja ahdistuksen, vaikka emme fyysisesti koekaan ruoskaniskujen aiheuttamaa kipua. Työskennellessä hädän, pelon ja ahdistuksen keskellä on mahdotonta välttyä kokonaan kokemasta niitä itse. Se on pahimmillaan henkisesti äärimmäisen raskasta.

Epäoikeudenmukaisuutta vastaan työskentely vaatii sen tunnistamista, joka puolestaan vaatii osin myös sympatiaa. Sympaattisuuden aste vaikuttaa myös vuorovaikutuksen laatuun: emme siis saisi sitä sulkea kokonaan pois. Osalle sulkeutuminen on kuitenkin ainoa keino kivettää itsensä kaikkia ammatin kauhuja vastaan. Kai siksi osa rakentaa ympärilleen ylhäisen asiantuntijuuden sumuverhon ja kaiken kestävät kivikasvot. Toiset rajoittanee sympaattisuuttansa jaksamisen vuoksi tarpeen mukaan, jolloin yhdessä tilanteessa vuorovaikutus onnistuu ja toisessa ei, mutta työ tulee tehtyä. Jotkut eivät koskaan rakenna muureja, vaan myötätuntoisuus roiskuu ympärille ja jossain vaiheessa roolit kääntyy ja potilas onkin lohduttamassa ammattilaista.

Opin kollegalta taannoin, että ongelmaan on ratkaisu: ei sympatian rajoittaminen, vaan sen hallinta, vapaamuotoisesti ilmaistuna empaattisuus. Kollegan sanoin: kun joku putoaa kaivoon, sympaatikko hyppää perään lohduttamaan, mutta empaatikko tuo paikalle tikkaat. Tällöin oma mielenterveys ja jaksaminen on paremmin suojattuna ja potilas saa tarvitsemansa avun lisäksi hyvää kohtelua. Valmiita kikkoja tämän toteuttamiseen ei tosin ole: kuten kaikessa mielenhallintaan liittyvässä, konkreettiset keinot tähän täytyy jokaisen löytää itse ja taidon saavuttaminen on pitkällisen, piinaavan harjoittelun takana. Siitä huolimatta tässä lienee meillä kaikilla opittavaa – ei pelkästään potilaiden, vaan myös oman hyvinvointimme turvaamiseksi.

Saku Pelttari

Kirjoittaja on viidennen vuosikurssin lääketieteen opiskelija Tampereen yliopistosta.

Tekstin terminologiaa korjattu 5.6. klo 14.06 lukijapalautteen perusteella.

Oletko jo lukenut nämä?