Kun hän palaa kotikyläänsä, hän kuolee...

Kun hän palaa kotikyläänsä, hän kuolee... Kuva 1 / 1

Kävin kerran Afrikassa tutustumassa kehitysmaiden perusterveydenhuoltoon. Vierailin pienessä syrjäseutuklinikassa lähellä Ugandan rajaa. Klinikka toimi ikääntyneessä betonirakennuksessa, jossa ei ollut ovia eikä ikkunoita. Vesi haettiin kaivosta ja generaattorilla saatiin sähköä pariksi tunniksi päivässä.

Ruosteisissa hetekoissa makasi kuolemansairaita ihmisiä; joissain vuoteissa oli kaksi tai kolme potilasta yhtä aikaa. Meningiittiä, tuberkuloosia, jäykkäkouristusta, kasvaimia, malariaa. Lähes kaikilla potilailla oli HIV-tartunta ja monet olivat aliravittuja.

Klinikalla työskenteli yksi intialainen lääkäri. Hänellä oli apunaan pari afrikkalaista hoitajaa ja pieni laboratorio. Lääkkeitä oli vain muutamia ja niistäkin oli jatkuva pula. Potilaitten omaiset toivat klinikalle ruoan ja peitteet.

Aamupäivällä lääkäri piti vastaanottoa. Aukiolle kokoontui ihmisiä pitkienkin matkojen takaa. Vastaanotto oli pienen katoksen alla, jossa oli pöytä ja tuoli. Potilaat jonottivat lääkärin luokse ja hän tutki heidät nopeasti. Puoleen päivään mennessä kollegani oli katsonut noin sata potilasta, minkä jälkeen hän vetäytyi hetken levolle. Iltapäivällä hän kiersi osastonsa, teki pieniä leikkauksia ja tutki vielä illan suussa puolensataa potilasta.

Maailman terveysjärjestö WHO:n tilastojen mukaan maailmassa on tällä hetkellä noin 1,3 miljardia ihmistä, joilla ei ole minkäänlaista terveydenhuoltoa. Jotta kaikilla olisi edes periaatteessa mahdollisuus saada lääketieteellistä hoitoa, maailmaan pitäisi kouluttaa yli neljä miljoonaa hoitajaa ja lääkäriä lisää. Pelkästään Yhdysvalloissa asuu miljoonia ihmisiä, joilla ei ole pääsyä yleislääkärin vastaanotolle, koska yleislääkäreitä ei ole riittävästi. Maahan tarvittaisiinkin kymmeniä tuhansia uusia yleislääkäreitä kattavan perusterveydenhuollon tarjoamiseksi kaikille kansalaisille.

Kyse ei ole vain terveydenhuollon puutteista. YK:n tilastojen mukaan puolet maailman väestöstä elää köyhyysrajan alapuolella. Kouluun pääsee vain murto-osa lapsista, ja tytöistä vielä vähemmän. Äitiyskuolemat ovat arkipäivää ja lasten kuolleisuus erilaisiin infektioihin on suurta aliravitsemuksesta ja puhtaan juomaveden puutteesta johtuen.

Klinikkakierroksemme lopuksi intialainen kollegani esitteli minulle pienen pojan, jolla oli tuore diabetes. Hänen äitinsä oli tuonut hänet sairaalaan pitkän matkan takaa. Lapsi oli sairaalaan tullessa hyvin huonokuntoinen, mutta insuliinin ja nestehoidon avulla hän oli virkistynyt ja katseli minua uteliaana äitinsä sylistä. Kysyin kollegaltani, miten lapsen sokeriarvojen seuranta toteutetaan kotihoidossa.

– Ei mitenkään, kollegani sanoi. – Siellä, mistä hän tulee, ei ole insuliinia eikä sokerimittareita. Kun hän palaa kotikyläänsä, hän kuolee.

Raimo Puustinen
Kirjoittaja on tamperelainen yleislääketieteen erikoislääkäri, joka hämmästlee tällä palstalla terveydenhuollon ilmiöitä.

Oletko jo lukenut nämä?