Maailman tärkein työ

Miähethän ei jumalauta itke, kirjoittaa Saku Pelttari.

Maailman tärkein työ Kuva 1 / 1

”Laitetaanko sullekin hanskat käteen?”, leikkaava gynekologi kysyy. Olen juuri seurannut viimeisen tunnin synnytyksen ponnistusvaihetta, joka on hankaloitunut vauvan vaikean asennon vuoksi. Vauvan hyvinvoinnin takaamiseksi lääkäri päätti hetki sitten käynnistää keisarileikkauksen. ”Totta kai”, sanon ja päiväni muuttuu kertaheitolla unohtumattomaksi.

Yhtäkkiä olen leikkaussalissa ensimmäistä kertaa. Kätilön avulla puen päälleni leikkaussalin steriilit suojavaatteet. Seison potilaan vieressä, leikkaavaa lääkäriä vastapäätä. Pian-äiti on järeästi puudutettuna, mutta hereillä ja tajuissaan. Pieni kangas välissämme estää katsekontaktin.

Gynekologi aloittaa leikkauksen tottuneesti ja kyselee minulta samalla anatomisia rakenteita ja antaa minulle ohjeita, mitä teen milloinkin. Muutaman hetken päästä vatsanpeitteet on saatu vedettyä sivuun ja terä osuu kohtuun. Pienellä väännöllä ja käännöllä uusi ihminen haukkaa ensimmäisen keuhkollisen leikkaussalin steriiliä ilmaa ja tekee kovaäänisesti selväksi tulleensa paikalle. Kaikki leikkaussalissa yhdessä iloitsevat ja onnittelevat äitiä ja isää. Seuraavaksi napanuora katkaistaan ja lapsi siirtyy isän sylissä, kätilöiden saattamana toiseen tilaan synnytyksen jälkeiseen seurantaan ja tutkimukseen.

Minä, tuore äiti ja leikkaussalin henkilökunta jäämme vielä saliin ja haavaa aloitetaan sulkemaan. Kun pahimmat verenvuodot on saatu kontrolliin, tahti rauhoittuu ja lääkäri jatkaa työtään kaavamaisesti, jakaen minulle tietojaan anatomiasta ja kirurgiasta. Pian haava on suljettu ja äiti pääsee viettämään ensimmäiset hetket pitkään odotetun lapsensa kanssa. Hieman häveten myönnän, että koko tapahtuma oli alusta loppuun sen verran tunnepitoinen, että kirurgi olisi melkein saanut ommella huuleni sisäpinnan umpeen siinä sivussa. Miähethän ei jumalauta itke.

Tästä kertomuksesta voisi päätellä, että maailman tärkein työ liittyy jollain tavalla synnytyksiin. Ehkä sekin pitää osin paikkansa: vanhempien valveutuneisuuden, neuvoloiden toiminnan, perusteellisesti koulutettujen kätilöiden ja synnytyslääkäreiden summana Suomessa lapsikuolleisuus on maailman alhaisimpia, mikä on äärimmäisen hieno asia. Mielestäni maailman tärkein työ ei kuitenkaan liity synnytyksiin tai leikkaussaleihin muutoin, kun siinä mielessä, että edellä kuvailemani leikkaussali sisälsi leikkauksen aikana lähes yksinomaan ihmisiä, jotka kaikki tekevät sitä työtä läpi koko elämänsä.

Arvaatteko mistä työstä on kyse? Annetaan varmuuden vuoksi kasa viiden pisteen vihjeitä. Sitä työtä tekevät kätilöt, terveyden- ja sairaanhoitajat, kun he neuvovat ja valmentavat potilaita, äitiä ja isää, opastavat tyhmiä kandeja, perehdyttävät erikoistuvaa ja auttavat uutta päivystävää lääkäriä asettumaan taloksi. Samaa työtä teki leikkaava lääkäri ennen leikkaussalia kertoessaan vanhemmille, miksi synnytys venyy ja miksi nyt on pakko leikata – ja leikkaussalissa tentatessaan tyhmää kandia anatomian ja obstetriikan saloista. Samaa teki äiti ja isä, hakiessaan perusteellisesti tietoa jo kauan ennen h-hetkeä ja samaa he tulevat tekemään vielä pitkään, kertoessaan lapselleen maailmasta ihmeistä.

Maailman tärkeintä työtä tekee myös tyhmä kandi, kun kuuntelee tarkasti opettajiaan ja kertoo oppimastaan kiiluvin silmin eteenpäin. Ammattinaan tätä tekevä kuuntelee solvauksia kolme vuodenaikaa ja on yhden vuodenajan verran hermolomalla. Monesti näitä ahertajia vihataan pyyteettömästä neuvomisesta, mutta joskus he saavat kuulla mittaamattoman arvokkaita sanoja kiitoksena tekemästään työstä.

Mielestäni nykyajan merkittävin valuutta ei ole raha, vaan tieto. Siksi väitän, että maailman tärkein työ on oppia ja opettaa, omaksua ja jakaa tietoa. Tämän luultavasti tiesi jo Hippokrates aikoinaan, kirjoittaessaan lääkärin valan ensimmäistä vedosta, koska sisällytti siihen kohdan, joka tämän päivän tulkinnan perusteella velvoittaa jokaista lääkäriä opettamaan kollegoitansa.

Kaikki tämä kiteytyy työnsä osaavissa opettajissa. Hyvät opettajat ovat parhaimmillaan kokonaisen ihmisryhmän hyvinvoinnin takana ja heidän arvonsa varsinkin lääketieteen alalla on mittaamattoman arvokas. Tuona päivänä keisarileikkauksessa sain kokea perusteellisesti mistä syystä näin on.

Leikkaava lääkäri keskusteli äidin ja isän kanssa joka vaiheessa, kertoen mitä tapahtuu nyt ja mitä seuraavaksi. Hän antoi erinomaista esimerkkiä kandille kohdellessaan kätilöitä arvostavasti ja huolehtiessaan äidin hyvinvoinnista aina kun ehti. Hän suoritti koko leikkauksen ammattimaisesti selkäytimestä, käytti aikaansa kandin perusteelliseen opettamiseen ja jaksoi vielä lämpimästi kehuakin, jos kandi osasi vastata kysymyksiin edes suunnilleen oikein.

Jutellessani perheen kanssa jälkeenpäin, tajusin, että vanhemmuuskin on pitkälti epävirallinen opettajan pesti: tasapainoisen yksilön kasvattaminen vaatii rakkautta, oikeudenmukaisuutta, rajojen asettamista ja erityisesti opettamista. Ainoat erot opettajan virkaan lienee tunnesiteen vahvuuden lisäksi se, ettei kesälomia omista lapsista juurikaan ole ja se, että kuukausittainen rahallinen korvaus vaihtuu päivittäin kasvavaksi henkiseksi pääomaksi.

Opettajana voi toimia kuka tahansa: ei tarvitse muuta kuin halun auttaa muita kehittymään, kiinnostusta tarjota tietoa keinoilla, jotka vastapuoli parhaiten kykenee vastaanottamaan ja kärsivällisyyttä opetella asiansa niin hyvin, ettei levitä väärää tietoa. Hyvä opettaja ei myöskään asetu oppilaidensa yläpuolelle, mutta ei koskaan nöyristele turhia - terve itsetunto on opettajallekin tärkeä.

Jos olet suomalaisittain huono kehumaan, kokeile aloittaa kehumalla sitä henkilöä, jolta olet oppinut eniten, tai jolta opit jotain korvaamatonta. Hyvä opettaja ansaitsee kaiken arvostuksen, mitä oppilaalla on antaa. Paras tapa osoittaa sitä on ottaa tieto vastaan ja levittää se muillekin, jotka sitä tarvitsevat. Lantin pääsääntöisesti menettää kun sen antaa pois, mutta tiedon jakaminen vain suurentaa sen määrää ja siten siis kollektiivista hyvinvointia.

Saku Pelttari

Kirjoittaja on lääketieteen kandidaatti Tampereelta. Virallista lääketieteen opiskelua neljä vuotta takana, epävirallista elämän verran edessä.

Oletko jo lukenut nämä?