Matkalla lääkäriksi

Matkalla lääkäriksi Kuva 1 / 1

Olen kuluttanut lähes puolet elämästäni lääkärinä. En kadu ammatinvalintaani. En vaihtaisi, jos saisin uuden mahdollisuuden valita.

Olen huomannut olevani potilasriippuvainen. Potilaan ongelmien kuunteleminen, tutkiminen ja johtopäätelmien teko ei jaksa kyllästyttää. Vaivojen ja vikojen korjaaminen omin käsin on vielä hienompaa! Mikäpä voittaa tunteen, jonka saa auttamisesta? Kiitolliset ja luottavaiset potilaat ovat parasta huumetta. Gynekologisissa syöpäpotilaissa tällaisia on paljon, mikä tekee muuten raskaasta alasta tyydyttävän. Harva kieltäytyy tarjoamastani avusta, suhtautuu negatiivisesti tai ei hyväksy hoitoehdotuksiani. Jokainen tietää, että haastavimmat potilaat eivät välttämättä ole lääketieteellisesti vaikeita tapauksia, vaan sellaisia, joiden kanssa ei synny yhteisymmärrystä eikä tunnetta siitä, että osaisi auttaa. Työn syvin tarkoitus jäisi puuttumaan.

Tätä en tiennyt pyrkiessäni opiskelemaan lääketiedettä. Miksi ylipäänsä halusin lääkäriksi? Vaihtoehtoja olisi ollut muitakin. Minulla ei ollut mitään kokemusta lääkärin työstä, koska suvussani ei ollut yhtään lääkäriä. Tiesin ammatin vastuullisuuden. Eniten varmaan houkutteli ajatus siitä, että voisin tehdä jotain, jolla on merkitystä. Mutta ennen kaikkea syvällä alitajunnassani tiesin, ettei äitini pidä lääkäreistä. Ehkä se oli kiltin kympin tytön ainoa ja erittäin hienovarainen tapa kapinoida. Ja töitäkin olisi varmasti tarjolla – tai niin ainakin luulin, kunnes valmistuin pahimpaan lääkärityöttömyyden aikaan.

En tiennyt, että opiskellessani lääkäriksi saan ammatin lisäksi identiteetin, jonka pohjalta löytyy myyttinen sankarilääkäri; vahva, hallittu, erehtymätön ja työhönsä sitoutunut. Niinpä sitä arvottaa itseään tekemänsä työn kautta, oli se sitten järkevää tai ei. Jos en voisikaan enää työskennellä lääkärinä, mikä tai kuka minä olisin? Jos en tekisi potilastyötä, heittäisinkö hukkaan kalliin koulutuksen, kaiken keräämäni kokemuksen? Joskus opiskeluaikana vitsailimme kavereiden kesken ”miljoonan markan kotiäidistä”; naislääkäristä, joka jäisi kotiin hoitamaan lapsia. Johan se olisi hukkaan heitettyä yhteiskunnan rahaa! Myöhemmin hoitaessani itse sairasta lasta koin huonoa omaatuntoa, vaikka tasan tarkkaan tiesin olevani korvaamattomampi kotona kuin töissä. Uran alun työttömyysjaksot ja pätkätyöt opettivat onneksi jo hyvissä ajoin, että mikään ei ole niin varmaa kuin muutos.

Olen oppinut paljon itsestäni matkallani lääkäriksi, joka olen. En ole erehtymätön kuten myyttien lääkäri. Olen ymmärtänyt, että virheet ovat aarteita. Ne osoittavat meille, miten jatkossa ei pidä toimia. En kehity, jos en koskaan ota riskejä. Joskus väsyn, olen heikko. Miksen olisi, se on inhimillistä! Hyvä vaan, jos sen tunnustaa itselleen. Vaarallista olisi luulla itseään supermieheksi.

Minulle lääkärinä oleminen on tapa havainnoida ja työstää ympäristöä. En voi kääntää lääkärinaivojani pois päältä silloin, kun ne ottavat ohjat. Se on toisaalta hyvin viihdyttävää. Montakohan kertaa olen vapaa-ajallani katsellut ihmisiä ympärilläni lääkärin silmin; kellä on kellonlasikynnet, kenellä selkeä basaliooma poskessa. Pitäisiköhän kysyä, onko hän jo käynyt lääkärissä sitä näyttämässä? Tuo taas kävelee jäykästi, ilman vastaliikkeitä. Parkinson? Psyykenlääkitys?

Matkallani lääkäriksi, joka minusta joskus tulee, olen huomannut että mukavuusalueen ulkopuoleltakin löytyy elämää ja haasteita. Lääkärinkoulutuksesta on näemmä moneksi. Kunhan muistaa pitää silmät auki ja säilyttää uteliaisuuden. On terveellistä katsella maailmaa joskus ihan toisesta näkövinkkelistä.

Matka jatkuu. Lääkäri ei ole koskaan valmis.

Reita Nyberg
Kirjoittaja on paljasjalkainen tamperelainen gynekologi.

Kolumni on julkaistu alunperin Lääkärilehden verkkosivuilla.

Oletko jo lukenut nämä?