Mitä sinä tekisit minun asemassani?

Mitä sinä tekisit minun asemassani? Kuva 1 / 1

Mä en ottaisi ikinä dosetakselia, sanoi työkaveri. Edustin samaa kantaa. Olimme nähneet liian monta pitkään sinnitellyttä, uupunutta ja turvonnutta potilasta. Miksi me sitten päivittäin laskimme annoksia heille?

Tutkimustieto viittaa siihen, että lääkärit korostavat enemmän elämän laatua kuin sen pituutta valitessaan hoitoa itselleen (1). Olemme kohtuuden ystäviä, varsin maltillisia terveydenhuollon kuluttajia, ainakin mitä elämän loppuvaiheen hoitoihin tulee (2). Tyydymme vähään, vai tyydymmekö? Vähän saattaa olla paljon, jos se merkitsee kokemukseen perustuvaa päätöstä, jossa aatoksemme ovat vuosia hartaasti askaroineet.

Potilaita hoitaessamme olemme aktiivisempia, psykologinen prosessi on silloin toinen (1). Nopea lääketieteen kehitys on lisännyt hoitovaihtoehtoja räjähdysmäisesti, mutta tekee päätökset entistä vaikeammiksi. Hoitojen räätälöinti on ajan henki, ja silti voimme vain harvoin sanoa, mitä ratkaisusta seuraa yksilölle. Päätöksiä tehdään epävarmuuden tilassa. Tällöin meillä on taipumus keskittyä yhteen hoidon ulottuvuuteen, jollaiseksi valitsemme usein kuolleisuuden tai elinajan (3). Niihin vaikuttaminen on lääketieteen perinteisen tavoitteen mukaista ja siten helpoimmin puolustettavissa. Kirurgi saattaa kokemuksensa perusteella kieltäytyä oman haimasyöpänsä hoidoista, mutta potilaan katse saa hänet tarttumaan toimeen (4). Se, että tehdään jotain, on monen potilaan toivoa ja elämää kannatteleva asia. Tästä kertoo koskettavasti lääketieteen opiskelija Laura Saven äskettäin postuumina julkaistu kirja Paljain jaloin (5).

Ihanteellisessa tilanteessa saamme potilaan mukaan päätöksentekoon. Hänen osuutensa riippuu siitä, miten hyvin hän ymmärtää todennäköisyyksiä ja siitä, miten hyvin osaamme ­selittää ne. Kiinnostava havainto on, että osallistuva ja hyvin informoitu potilas saattaa käyttää vähemmän terveydenhuoltoa (6). Tieto on tärkeää, mutta yhtä paljon ratkaisut nojaavat potilaan arvoihin ja psyykkisiin ominaisuuksiin. Haluaako hän, että tehdään kaikki vai kammoaako hän hoitojen haittoja? Pelkääkö hän kuolemaa vai onko elämästä kyllikseen saanut? Ei ole realistista olettaa, että sairastunut toimisi kuin autonominen asiakas, tunteen viittauksen mukaan mennään. Edes valistunut potilas, joka osaa etsiä ja tulkita tietoa, ei yleensä halua valita hoitoa itse. Sen sijaan hän kysyy usein, mitä tekisimme hänen tilanteessaan.

Monet lääkärit kieltäytyvät vastaamasta peläten, etteivät pysty asettumaan potilaan asemaan. He ajattelevat, että suositus voi johdattaa harhaan. Vain potilas voi tietää, minkälaista vaihtokauppaa hän on valmis käymään. Laura Save miettii kirjassaan, altistaako itsensä jälleen kerran lääketieteelliselle toimenpiteelle, jonka lopputuloksesta ei ole takeita, vai jäädäkö kotiin nauttimaan vastapuhjenneesta keväästä, auringosta ja pienestä lapsestaan. Toisaalta monesta lääkäristä on luontevaa kertoa, mitä itse tekisi tai mitä suosittelisi omaiselleen. Lääkärin kokemus voi auttaa potilasta välttämään epärealistisiin odotuksiin tai väärään tietoon perustuvia ratkaisuja. On kuitenkin hyvä muistaa, että omat arvomme ja mm. erikoisala, jolla työskentelemme, vaikuttavat valintoihimme.

Lääkärit ymmärtävät lääketieteen rajat paremmin kuin potilaat. Olemme jo kauan ennen tosi-tv:n keksimistä olleet iholla, sairaiden kanssakulkijoina. Ajassa, jossa terveydenhuollon säästöpaineet ja lääketieteen heroistiset saavutukset ovat arjen mediasisältöä, on vaikeaa ehdottaa hoidoista pidättäytymistä. Olipa potilaan toive sama tai eri kuin lääkärin suositus, häntä ei tule jättää yksin päätöksenteossa.

Päivi Hietanen
Kirjoittaja on Lääkärilehden tieteellinen päätoimittaja.

Kirjallisuutta
1. Ubel PA, Angott AM, Zikmund-Fisher BJ. Physicians recommend different treatments for patients than they would choose for themselves. Arch Intern Med 2011;7:630–4.
2. Wittink MN, Knashawn H, Morales KH, Meoni LA ym. Stability of preferences for the end of life treatment after 3 years of follow-up: the Johns Hopkins precursors study. Arch Intern Med 2008;19:2125–30.
3. Kray L, Gonzales R. Differential weighting in choice versus advice: I’ll do this, you do that. J Behav Decis Making 1999;12:207–17.
4. Murray K. How Doctors Die. The health care blog. Verkossa: http://thehealthcareblog.com/blog/2012/08/06/how-doctors-die/
5. Save L. Paljain jaloin. Helsinki: WSOY, 2013.
6. Wennberg DE, Marr A, Lang L, O’Malley S, Bennett G. A randomized trial of a telephone care-management strategy. N Engl J Med 2010;363:1245–55.

Oletko jo lukenut nämä?