Potilaan kanssa olen sinut

Potilaan kanssa olen sinut Kuva 1 / 1

Olen viimeisen parinkymmenen vuoden aikana sinutellut potilaitani. Suomeenhan sinuttelubuumi rantautui Ruotsista, jossa vuosiin ei ollut käytössä muuta puhuttelumuotoa. Suomessa sinuttelubuumi ei johtanut yhtä totaaliseen teitittelyn loppumiseen. Niinpä olemme eläneet tietynlaisessa epävarmuuden tilassa: milloin sinutella, milloin teititellä?

Mutta potilaan kanssa olen sinut. Teitittelen viranomaisia ja keski-ikäisiä ja sitä vanhempia ihmisiä, joiden kanssa olen lyhyesti tekemisissä, esim. kaupassa. Kirjeissä teitittelen, ellei vastaanottaja ole tuttu. Mutta miksi haluan sinutella potilaitani ja he minua?

Moni iäkkäämpi potilas kyllä vähän hätkähtää, kun ensitapaamisesta alkaen haluan sinutella. Jos se tuntuu oudolta vielä muutaman repliikinvaihdon jälkeen, siirryn kyllä teitittelemään. Mutta vain, jos tähän on sosiaalinen pakko ja jos tämä on potilaan eduksi. Näissä poikkeustapauksessa merkitsen hennosti potilaskertomuksen yläkulmaan T-kirjaimen. Moiset salamerkit ovat varmaan ankarasti kiellettyjä, sillä potilasasiakirjamerkintöjä koskevat säädökset kehottavat tekemään selviä ja yksiselitteisiä merkintöjä. Muita salamerkkejä en harrasta, lupaan sen.

Sairaus on sekä potilaan että lääkärin vihollinen. En toki usko, että taudit olisivat itsenäisiä eläviä olentoja – asia jota Suomen ensimmäinen lapsenpäästöopin ja lastentautien professori Erik Alexander Ingman pohti ensimmäisessä suomenkielisessä lääketieteen artikkelissa vuonna 1849. Mutta vaikkeivät sairaudet kenties olisikaan itsenäisiä olentoja, sopii sairauksien ja tautien ”demonisointi” minulle oikein hyvin, ja toivottavasti potilaillenikin. Potilashan on tuonut vastustajansa ja vihollisensa mukanaan vastaanotolle, vastustajan joka uhkaa potilaan terveyttä ja mielenrauhaa. Siinä se istuu näkymättömänä meidän kanssamme, tuo yhteinen vihollisemme, joka on ilkkuen livahtanut vastaanottohuoneeseen samalla ovenavauksella kuin potilas. Sairaus on mörkö, hirviö ja kauhistus. Joillekin potilaille se on tappaja. Sekä potilaalle että lääkärille se on vihollinen joka on nujerrettava ja voitettava, tuo näkymätön ja ilkeämielinen vastustaja. Me taistelemme yhdessä sairautta vastaan, potilas ja minä. Eikö siinä tilanteessa ole luonnollista murtaa sosiaaliset ja muut esteet ja keskittyä yhteisen pahan voittamiseen? Sen me teemme yhdessä.

Tällaisessa sotatilanteessa on ihan oikein, että sinutellaan. Se on luontevaa, luo yhteenkuuluvuutta ja kasvattaa sekä potilaan että lääkärin voimia taistella sairautta vastaan. Tulee sama tunnelma kuin Tuntemattomassa sotilaassa. Lammio suuttui sinuttelusta ja sanoi: ”Alikersantti Rokka. Me emme tietääkseni ole tehneet sinunkauppoja. Eihä myö olla, mut tehhää pois. Anterohan mie oon. Minuu saap sinutella ain”.

Itse toivon, että veljellinen suhtautumiseni potilaaseen ja yhteinen torjuva asenteemme sairauteen ja pahaan oloon ovat omiaan auttamaan potilasta tulemaan toimeen häntä ”riivaavan” sairauden kanssa. Tämän asianlaidan oivaltaminen tapahtuu sanattomasti, ikään kuin yhteisestä sopimuksesta, joka solmitaan vastaanoton ensimmäisten minuuttien aikana. Jos tämä terapia auttaa edes vähän, hyvä niin. Haittakaan siitä ei liene.

Robert Paul
Kirjoittaja on turkulainen dosentti ja sisätautien erikoislääkäri.

Oletko jo lukenut nämä?