Sopivasti sairaudentuntoinen

Sairaudentunnon molemmat ääripäät ovat haasteellisia terveydenhuollon ammattilaisille ja lähiympäristölle, kirjoittaa Marina Erhola.

Sopivasti sairaudentuntoinen Kuva 1 / 1

Sairaudella (morbus) tarkoitetaan psykofyysisen rakenteen tai toiminnan poikkeavuutta, joka aiheuttaa tilapäistä tai pysyvää haittaa, vajaatoimintoja tai vammaisuutta. Kukaan ei selviä elämästä ilman lyhyttä tai pitkäkestoista sairautta. Sairaudentunnolla tarkoitetaan sitä, että asianosainen tiedostaa kärsivänsä sairaudesta. Sairaudentunnottomuus terminä on useimmiten yhdistetty psykiatrisiin häiriöihin ja päihdeongelmiin, mutta sitä voidaan käyttää myös fyysisten sairauksien aiheuttamien oireiden ja niiden merkityksen kuvaajana. Sairaudentunnon tilan toisessa ääripäässä on hypokondria, luulosairaus, jossa henkilö kuvittelee toistuvasti sairastavansa jotakin vakavaa tautia, jota hänellä ei ole.

Sairaudentunnon molemmat ääripäät ovat haasteellisia terveydenhuollon ammattilaisille ja lähiympäristölle. Vakavasti päihderiippuvainen sairaudentunnoton henkilö ei pääse paranemisessaan alkuun ennen kuin saa oivalluksen omasta tilanteestaan. Pitkäaikaista kroonista sairautta sairastava henkilö saattaa pyrkiä esimerkiksi ylittämään toistuvasti itsensä ja rajansa, jos hänelle ei ole syntynyt näkemystä sairauden tosiasiallisesta merkityksestä omaan toimintakykyyn.

Toisaalta jatkuvasti itseään tarkkaileva, tavanomaisiakin oireita pelästyvä henkilö voi ajautua hyvin massiivisiin tutkimus- ja hoitokierteisiin, joskus jopa toistuviin leikkauksiin, kunnes hän lopulta saa asianmukaisen diagnoosin.

Kun itse sairastuin vakavaan, henkeä uhkaavaan astmaan ja jouduin vuoden aikana toistuvasti, lopulta kerran kuussa tehohoitoihin ja hengityskoneeseen, niin kampesin aina teho-osastolta jokseenkin suoraan töihin.

Terveydenhuollon ammattilaiset, erityisesti lääkärit, ovat joskus varsin vaikeita sairaudentuntonsa suhteen. Omia oireita pohditaan usein pitkään ja päädytään helposti sairaudentunnon ääripäihin. Sama koskee terveydenhuollon ammattilaisten suhtautumista läheisiinsä ja sukulaisiinsa. Omat lapseni muistuttelevat minua usein siitä, kuinka he eivät juuri koskaan päässeet oikeaan lääkäriin. Kun tyttäreni putosi hevosen selästä ja sai hyvin vaikean lonkkamurtuman, äiti arveli hänen olleen vähän pelästynyt. Poikani muistaa vieläkin miten kipeä murtunut ranne oli, kun ei päässyt venähtäneen ranteen vuoksi röntgenkuvaan ennen kuin vasta useamman vuorokauden kuluttua.

Kun itse sairastuin vakavaan, henkeä uhkaavaan astmaan ja jouduin vuoden aikana toistuvasti, lopulta kerran kuussa tehohoitoihin ja hengityskoneeseen, niin kampesin aina teho-osastolta jokseenkin suoraan töihin. Kun kollegat arvelivat yhdessä, että en olisi työkykyinen, ajattelin, että niinhän te nyt luulette. Sillä, mitä muut sanoivat, ei ollut kovinkaan suurta merkitystä, koska olin itse omasta mielestäni oikeassa ja he väärässä.

Ihmisen lapsuus ja kasvuympäristö muovaavat meitä kohtamaan elämää ja siihen kuuluvia vaikeuksia hyvin eri tavoin. Persoonan rakenteella on merkityksensä myös siinä, miten yksilö oireensa ja sairautensa kohtaa. Oma äitini, ihanteeni, joka oli ylipitkien matkojen kestävyysurheilija aina 65 ikävuoteen asti, opetti lapsiaan hyvin maanläheisesti; jos kokee itsensä sairaaksi, on parempi mennä ulos ja lenkille. Kun on juossut tai hiihtänyt 10 kilometriä, tietää oliko kyse sairaudesta vai jostakin muusta. Jokin muu jää metsään, sairaus ei. Totta toinen puoli. Sittemmin on korostettu, että puolikuntoisena ei pidä lenkille mennä. Toista ääripäätä edustaa erään läheiseni suku, jossa on varmuuden vuoksi otettu kaikki aina turvallisesti.

Kohtuullisuusko avuksi? Kohtuullisuuden ja tottumisen huono puoli on se, että käy kuten sammakolle, jota keitetään vähitellen. Ei osaa hypätä pois kun vesi on liian kuumaa. Tämä näkyy hyvin sekä päihderiippuvuuden että ylikuormittumisen yhteydessä esiintyvässä sairaudentunnottomuudessa. Ihmisen elimistö ja psyyke sopeutuvat pitkälle. Kuumenee, mutta puutteellisen sairaudentunnon omaava ei sitä huomaa. Jos hoitavat tahot ja lähiympäristö eivät onnistu herättämään yksilön sairaudentuntoa, voi käydä huonosti. Pakko auttaa harvoin muuta kuin lyhytaikaisesti.

Tulevaisuuden yli-ihminen, sukupolvesta toiseen selviävä laji saattaa olla se, joka on osoittautunut sopivasti sairaudentuntoiseksi. Oireet ja sairaudet tulevat ja menevät. Osa on vakavia, osa ei. Lääkärinkin on joskus hyvin vaikea erottaa, kummasta on kyse. Silloin auttaa, jos tuntee hoidettavansa henkilönä sekä kuulee läheisiä. Yleislääkäreillä on vanha viisaus siitä, että on kahdenlaisia sairauksia: sellaisia, jotka aika hoitaa ja sellaisia, jotka on aika hoitaa.

Marina Erhola
Kirjoittaja on LT ja keuhkolääkäri. Hän on Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen ylijohtaja.

Lue myös tämä Marina Erholan kirjoitus:
Luonnollinen ja arvokas kuolema

Oletko jo lukenut nämä?