Tavaratainnutus

Kuinka paljon ihminen tarvitsee tavaraa?

Kuinka paljon ihminen tarvitsee tavaraa? Tätä kysyin viisi vuotta sitten lähtiessäni pois Suomesta kahden matkalaukun kanssa. Sitä ennen olin tapellut aikani varastotilaan jääneen maallisen omaisuuteni kanssa toivoen voivani kutistaa sen tulitikkurasian kokoiseksi. Ihailin hindujen pyhiä sadhuja, jotka kansoittavat vain pakarallisen maata, jolla istuvat ikänsä.

Vuosien ajan ulkomailla uskottelin itselleni että voin palata Suomeen samaisten kahden matkalaukun kanssa, koska minulla on Suomessa jo kaikki mitä ihminen voi tarvita. Keräilin vain ”vähän” matkamuistoja, yhden pienen tavaran jokaisesta maasta jossa kävin, kohteliaisuussyistä. Maita oli tosin noin kaksikymmentä ja lisäksi niihin lukeutui Kiina, josta ei pääse ulos ilman painavia virallisia lahjuksia.

Aloin pakata noin kaksi kuukautta ennen lähtöäni Aasiasta. Kävin läpi papereitani, vaatteitani ja huonekalujani ja totesin tyytyväisenä että niille kaikille on keksitty Lopullinen Sijoituspaikka. Työn puolesta sain lähettää myös rahtia, johon mahtuisivat burmalainen marionettinukke, nepalilainen vellikello ja pohjoiskorealainen propagandajuliste.

Viikko ennen lähtöä havaitsin, että isossa asunnossa oli kätköjä joita en ollut ollenkaan käynyt läpi. Jopa sänkyjen kehikoista löytyi tavaraa, jota en edes tunnistanut omakseni, mukaan lukien täysikokoinen (teko)jääkarhuntalja. Sen tosin muistan hankkineeni kirpputorilta lähes ensimmäisenä ostoksenani ja se roikkuikin edellisen asunnon seinällä Suomen lippu kädessä pitkän aikaa.

Muutossa on ongelmallista se, että joka ikinen tavara on käytävä läpi. Muistitikku ja vanha huulipuna vievät saman tilan, mutta vain toinen kannattaa ottaa mukaan. Marginaalisesti tärkeä omaisuus on hankalinta. Tarvitseeko lapsen mandariinikiinan vihkoja ottaa mukaan, jos hän vaikka jatkaisi opintoja myöhemmin? Onneksi ymmärsin alkaa ottaa paperitavarasta kuvia, ja lemppasin painavat originaalit roskikseen.

Huonekaluista tuli myös ongelma, koska seuraajani ei lopulta halunnutkaan niitä. Apuun tuli filippiiniläinen apulainen, joka postasi huonekalulistani Facebookissa. Joka ikinen kalu oli myyty parissa päivässä asevelihintaan. Tavaran haku tosin pitkittyi ja muuttopäivänä kämppä muistutti pakolaiskeskusta. Rippeitä ja roippeita kertyi taistelukentälle jääneiden mukaan vielä monta laatikollista oikeille pakolaisille.

Suomen päässä en ole edes vielä kyennyt purkamaan kahta matkalaukkuani, ja vaimeasti toivon että lähetetyt tavarat olisivat hävinneet matkalla. Materia ei mahdu mihinkään. Edelliset tavarani rönsyilevät jo elintilassa niin että ahdistaa. Sama ongelma tuntuu olevan muillakin keski-ikäisillä, yleisesti valitellaan ullakoiden pienuutta ja kaatopaikkojen kaukaisuutta.

Lakkiaispäivänä tavara-aversio oli taka-alalla. Nuoret saivat lahjaksi pyyhkeitä ja hopealusikoita, oman itsenäisen elämänsä sentimentaalisuuden ja omistushalun niduksia. Niistä kasvaa vuosien kuluessa tavarataakka, kuin kotilon kuori, jota kuljettaa mukanaan halusi tai ei. Nykypolvi pääsee hieman lähemmäksi toivettani kutistaa omaisuus jos ei tulitikkurasiaan niin muistitikkuun. Kirjat ja elokuvat jo ovat siellä, ehkä tulevaisuudessa myös koristeet ja osa huonekaluista.

Sci-fimäinen haaveilu auttaa, kun muovipussit ryydittävät lattiaa ja suurien, puhtaiden linjojen tukkeena on kollikaupalla sälää. Kaivan ullakolta vanhat farkut ja toppatakin ja lähden nauttimaan Suomen kesästä. Taivas on avoin, pilvet kevyet.

Terhi Heinäsmäki


Kirjoittaja on infektiolääkäri ja on juuri palannut Suomeen työskenneltyään 4,5 vuotta Aasian ja Tyynenmeren terveyskoordinaattorina (IFRC) Malesian Kuala Lumpurissa.