Virtuaalisesta kelkasta pudonnut

Onko virtuaali-Pokémonin löytäminen palkitsevampaa kuin vaikkapa hyvän marjapaikan löytäminen? kysyy Sari Hannukainen epäillen samalla, että on pudonnut täydellisesti kelkasta.

Virtuaalisesta kelkasta pudonnut Kuva 1 / 1

On naurettavaa edes kysyä, että onko virtuaali-Pokémonin löytäminen palkitsevampaa kuin vaikkapa hyvän marjapaikan löytäminen mökkimetsästä. Tällä kysymyksellä myönnän vain julkisesti olevani auttamattoman keski-ikäinen, suorastaan jämähtänyt ja täydellisesti kelkasta pudonnut. Keski-ikäinen minäni jaksaa kuitenkin ihmetellä, että onko todellakin niin, että tarvitsemme virtuaalisen hittituotteen, jotta saamme takapuolemme ylös penkistä ja itsemme ulos raittiiseen ilmaan.

Tiedostan täysin liikunnan hyvät vaikutukset ja sen tosiasian huomioiden löydän itsekin näistä virtuaali-ötököistä ainakin sen yhden hyvän puolen. Jos ylipainoinen, liikuntaa välttelevä lapsi tai aikuinen kipittää kilometritolkulla pokémon- hahmon perässä, niin kansaterveydellisesti ajatellen tämä on suorastaan enemmän kuin suotava asia.

Hahmoja on reippaasti yli sata. Tunnistaako keskiverto-teini-ikäinen sataa kasvia tai luonnonvaraista eläintä? Nyt toki lähden itsekin vaarallisille vesille ja lienee parempi tunnustaa kirjoituksen tässä vaiheessa, että en itsekään loista kasvituntemuksellani, joten siirryn muihin näkökulmiin tässä aiheessa.

Olen myös aikoinaan ottanut poikani virtuaalisen lemmikkieläimen työpaikalle mukaani, koska muuten se olisi kuollut nälkään päivän aikana. Nyt ihmiset juoksevat virtuaalihahmojen perässä päivällä ja yöllä keräten niitä lähes pakonomaisesti. Virtuaalimaailmassa on todellakin jotain hyvin koukuttavaa ja stressaavaakin.

Yhä enenevästi ihmissuhteet ja ihmisten välinen kanssakäyminen on siirtynyt bittiavaruuteen. Voiko virtuaalinen todellisuus kuitenkaan koskaan korvata todellista ystävyyttä, läheisyyttä, rakkautta, kosketusta tai vaikkapa aitoa liikunnan riemua? Yksikään virtuaalihahmo ei varmastikaan pysty korvaamaan lemmikkieläimen antamaa läheisyyttä tai välittämään aidon kosketuksen tuomaa aistimusta. Onko lopultakaan parempi, että lapset kököttävät koulussa välitunneilla huonoryhtisinä älypuhelimet käsissään sen sijaan, että kommunikoisivat toisilleen ilman teknisiä laitteita tai tekisivät jotain yhdessä.

Tulevaisuuden haaste lieneekin säilyttää näitä perinteisiä tapoja harrastaa ja olla yhdessä ja kommunikoida aidosti ilman sosiaalista mediaa tai virtuaalimaailmaa. Yksi konkreettinen halaus päihittää virtuaalisuukot mennen tullen.

Sari Hannukainen
Kirjoittaja on yksityissairaalassa työskentelevä anestesiologian ja tehohoidon erikoislääkäri.

Lue myös nämä Sari Hannukaisen (Halonen) kirjoitukset:
Se maailmankaikkeuden ärsyttävin potilas
Asenneantibioottia ei ole vielä keksitty
Perintöä odotellessa

Oletko jo lukenut nämä?