Onnistunut vastaanottokäynti rakentuu neljästä perustavanlaatuisesta osasesta: lääkärin tiedoista ja ongelmanratkaisutaidoista, onnistuneesta kommunikaatiosta sekä lääkärin suorittamasta potilaan tutkimisesta. Kommunikaation tärkeys on ymmärretty lääketieteessä vasta 1970-luvulta saakka. Nykyisin se sentään kuuluu lääketieteen perusopetukseen. ”Ellet osaa kommunikoida ei tietomäärälläsi ole mitään merkitystä”, aloittaa aihetta käsittelevä oppikirja.
Katsekontakti. Tärkeistä asioista keskusteltaessa välttämätön, mutta liian pitkään jatkuessaan helposti ahdistava. Mutta ehdottoman tärkeä ainakin jossain vaiheessa vastaanottoa. Toisaalta opetamme, että lääkärin on hyvä asettua istumaan hieman sivuttain potilaaseen nähden, jolloin tilanne sallii potilaan katseelle myös muita kiintopisteitä kuin lääkärin. Pöydänkulma välissä saattaa lisätä viihtyvyyttä, kun taas koko pöytä aikaansaa helposti kuulusteltua muistuttavan tunnelman.
Mutta miksi vuorovaikutusta edes pitää opettaa. Eikö suurin osa ihmisistä ole harjoitellut sitä jo koko elämänsä muutoinkin? Aiheesta on olemassa runsaasti tutkimusnäyttöä, joka osoittaa, että lääkäreiden kommunikaatiotaidoissa on puutteita, mutta myös että vuorovaikutusta on mahdollista oppia ja opettaa.
Mitä kommunikaatio sitten oikeastaan on? Eikö riittäisi, että lääkäri tai ehkäpä jokin automaatti esittäisi listan kysymyksiä, joihin potilas vastaisi. Modernin käsityksen mukaan potilaan haastattelu sisältää sekä biolääketieteellistä keskustelua oireista ja niiden kestosta, mutta myös potilaan käsityksen oireiden syystä ja mahdollisista huolenaiheista. Lisäksi tulisi selvittää tärkeimmät taustatiedot: kuka vastaanotolla istuva ihminen on ja mistä hän tulee. Näitä seikkoja ei tiedustella pelkästään siksi, että se tuntuu potilaasta mukavalta, vaan niillä on tutkitusti vaikutusta myös hoitotuloksiin.
Mutta kommunikaatio ei ole pelkkää keskustelua. Se on myös sanatonta viestintää. Lääkäri voi asennollaan ja eleillään osoittaa, onko hän oikeasti kiinnostunut potilaasta ja hänen oireistaan. Tällainen aito vuorovaikutus on onnistuneen hoitosuhteen perusta ja toimii jo itsenään osana hoitoa. Siihen sisältyy myös potilasta arvostava asenne, johon kuuluu oleellisena osana myös yhdessä laadittu jatkohoitosuunnitelma.
Aleksi Varinen
Kirjoittaja on yleislääketieteen erikoislääkäri.
